HJK, Gnistan, HIFK, PK-35, VePo – taustavoima Petteri Jutila on kokenut ne kaikki ja 8 eri sarjatasoa

“Juti” toimii nykyään HJK:n Veikkausliigajoukkueen huoltajana ja HJK Klubi 04:n joukkueenjohtajana, huoltajana ja tapahtumapäällikkönä. Kentällä hän on ollut hyökkääjänä 200 divaripelissä tekemättä maaliakaan.

“On äärimmäisen mageeta kävellä kentän reunalla ja välillä pysähtyä miettimään, että mä oikeasti teen tätä työkseni.”

Saa yrittää tehdä perässä: Joukkueenjohtajana (ja useat myös huoltajana) koettu sarjanousu

✅ Seiskasta Kutoseen (VePo vuodeksi 1998)
✅ Kutosesta Vitoseen (VePo vuodeksi 2003)
✅ Vitosesta Neloseen (VePo vuodeksi 2004)
✅ Nelosesta Kolmoseen (VePo vuodeksi 2005)
✅ Kolmosesta Kakkoseen (HIFK/2 vuodeksi 2018)
✅ Kakkosesta Ykköseen (Gnistan vuodeksi 2020)
✅ Ykkösestä Veikkausliigaan (HIFK vuodeksi 2019)

Ja siihen päälle putoamiset
✔ Veikkausliigasta Ykköseen (HIFK vuonna 2017)
✔ Ykkösestä Kakkoseen (HJK Klubi 04 vuonna 2021)
✔ Kutosesta Seiskaan (VePo vuonna 2013 edellisen kauden “kabinettinousun” jälkeen)

Kaikki nämä onnen ja pettymyksen hetket on eri rooleissa pääkaupunkiseudun joukkueissa kokenut Petteri Jutila, 54. Nykyään “Juti” toimii HJK:n Veikkausliiga-joukkueen huoltajana sekä HJK Klubi 04:n joukkueenjohtajana, huoltajana ja tapahtumapäällikkönä.

– Lisäksi olen perustamassani VePossa (Veltto Potku) pelannut hyökkääjänä ehkä noin 200 virallista peliä tekemättä maaliakaan. Sillä voisi ehkä päästä Guinnessin kirjoihin, Jutila hekottelee.

– Pari kertaa maali on kyllä ollut lähellä!

Kuulostaa siltä, että tästä 30 vuoden mittaisesta matkasta pitää kuulla lisää. Annetaan alati hymyilevän ja rauhallisesti muistoja tiputtelevan Jutilan itsensä kertoa.

Edellisessä elämässä, silloisessa työpaikassani autojen varaosien maahantuontifirmassa, vedin työporukan harrastefutista ja -sählyä. Samalla pelasin itse harrasteporukassa Kaisaniemen Pallossa (KaiPa) ja myöhemmin pari kautta FC Elitessä.

1997 perustin Jakomäessä oman seuran, kun piti päästä kentälle itsekin… ehkä se kertoo omasta taitotasosta, mutta onneksi kavereita lähti mukaan! Nimeksi tuli JJ VePo eli Jalkapallojoukkue Veltto Potku. Aloitettiin seiskadivarissa, ja siellä pelataan myös 2023. Nyt itse asiassa ollaan lohkon kärjessä, mitä ei ole tapahtunut varmaan 10 vuoteen.

Seitsemän alkuperäistä, nyt jo pitkälti yli 50-vuotiasta VePon perustajajäsentä, pelaa joukkueessa edelleen. Tehdään hyvää kansanterveydellistä hommaa muutenkin, sillä ollaan saatu nyt houkuteltua mukaan noin 10 futaamisen jo lopettanutta nuorta kundia mukaan. Heidän taitojensa takia ollaan ehkä vähän väärässä sarjassa, mikä on tietysti vastustajille harmi…

Itse olen hyökkääjä, eli pysyn mahdollisimman kaukana omasta maalista. Arviolta 200 virallista divaripeliä olen nyt pelannut VePossa ja Elitessä tekemättä maaliakaan, mutta pari kertaa on ollut lähellä! Voisikohan tuo saldo olla maailmanennätys? Seiskassa on onneksi edestakaiset vaihdot, niin voin käydä aina muutaman minuutin pyörähtämässä kentällä. Pelin jälkeen on sitten mukava ottaa yksi kisajuoma, kun on ensin ottanut pienet hiet. Mutta avaukseen mulla on pysyvä kausikortti aina kun menen pelaamaan – tänä vuonna en ole kanssapelaajien iloksi vielä kertaakaan ehtinyt.

VePon kanssa julkisuuden osalta huippuhetki oli Nelosessa, kun pelattiin Suomen silloista ykkösseuraa Hakaa vastaan Cupissa 2004.. Hesarin kesätoimittaja Ari Virtanen teki useammankin jutun. Parhaimmillaan VePo nousi Kolmoseen kaudeksi 2005. Porukka oli hyvä, ja olisi varmaan jopa voitu tavoitella nousua Kakkoseen. Mutta vaikeaksi se Kolmosessa meni, kun mitään avustuksia ei itsenäiselle seuralle ollut tarjolla, joten treenivuorot piti hankkia kovalla rahalla itse. Hyvin kuitenkin säilyttiin ekalla kaudella sarjassa. Olin vähän ollut PK-35:n kanssa tekemisissä, joten sieltä kysyttiin, haluaisimmeko luovuttaa Kolmosen paikkamme PK:n reservijoukkueelle. Kun VePosta ei oikein löytynyt varsinaista vetäjää rahoituksen hankkimiseen, näin tapahtui.

PK-35 kysyi mua samalla heidän joukkueenjohtajakseen Kolmoseen. Lähdin mukaan, ja 10–11 pelaajaa tuli VePosta myös. Silloin 2006 sain samalla ensimmäisen kerran pienen korvauksen joukkueenjohtajana toimimisesta. Eli siitä lähti “ammattilaisura”…

Yhden Kolmosen kauden jälkeen siirryin PK:n edustuksen joukkueenjohtajaksi Ykköseen, ja olin siinä lopulta 9 vuotta. Sinä aikanahan 2009 ykkösjoukkueen nimeksi muuttui PK-35 Vantaa. Rooleja oli moninaisia: joukkueenjohtajana, A-nuorten SM:ssä tapahtumapäällikkönä, ravintolapalveluista vastaavana… ravintolahommiinkaan mulla ei ollut minkäänlaista koulutusta, ja siitä lähti oikeastaan kipinä uudelle työuralle. Menin ravintolakouluun, ja valikoin koulussa futistapahtumiin sopivat osiot eli pikaruuat, vip-hommat, anniskelupassit ja muut.

PK-35 Vantaan ja FC Hongan taustaporukka sittemmin yhdistyivät. Siinä tuli vähän karuja kokemuksia, ja mullakin oli välillä useamman kuukauden palkat saamatta. Itsellä oli rautoja tulessa vähän liikaa, ja vuonna 2015 tuli lopulta burn-out. Jätin hommat, ja vaimo kehotti ottamaan äkkilähdön etelään, täysin irti futiksesta. Menin Madeiralle, ja “vain” kolme peliä taisin reissulla käydä katsomassa.

Kun olin vielä reissussa, yksi mun vanha pelaaja PK:sta, nimeltään Henri Määttä, soitti [Toim. huom: Kyllä, sama mies kuin HJK:n nykyinen Head of Scouting]. Hän kysyi, mitä mä aion seuraavaksi tehdä. Sanoin, etten tiedä. Määttä kertoi, että liigaan noussut HIFK tarvitsisi joukkueenjohtajan. Totesin liigan olevan ainoa multa “puuttuva” sarjataso joukkueenjohtajana ja sanoin olevani hyvin kiinnostunut, mutta pitää soittaa ensin kotiin… Vaimo vastasi ensin että “justiinsa”. Mutta hän ymmärsi asian ja totesi että “tottakai sun pitää mennä”.

Lopulta tein sopparin jo reissun aikana, ja HIFK:ssa meni 4 kautta, joista yksi päätoimisena. Oltiin kolme kautta liigassa ja yksi välikausi Ykkösessä. Sitten nousun jälkeen tuli uusi urheilutoimenjohtaja, joka putsasi nousun tehneet tekijät aika tehokkaasti pois rivistä. Oma palkkakin olisi pudonnut aika roimasti, joten ymmärsin lähteä. Neljä kuukautta olin ilman futista, tein kokkihommia mm. Elmon sporttibaarissa. Vaimo, joka on ollut välillä itsekin seurojen taustahommissa mukana ja seuraa lajia aktiivisesti, alkoi kysellä, että etkö meinaa enää futishommia tehdä, kun olet koko ajan viikonloput kotona…

Sitten soitettiin Gnistanista. Pitkään neuvoteltiin, ja lopulta yhteisymmärrys löytyi. Vastasin ottelutapahtumista kotipeleissä ja joukkueenjohtajan ja huoltajan hommista vieraspeleissä, myynnistä ja markkinoinnistakin välillä. Siellä meni kaudet 2019–2020. Ensin noustiin heittämällä Kakkosesta Ykköseen, mutta Ykkösessä hommat sujuivat nihkeämmin. Kauden päätyttyä oli luvattu jatkoa, mutta lopulta ilmoitettiin, että töitä ei enää olisikaan tarjolla.

Tein somepäivityksen, jossa kiitin Gnistanin hienoa yhteisöä. Samana iltana yksi mun vanha PK:n pelaaja, nimeltään Henri Määttä, soitti [Toim. huom: Kyllä, sama Määttä]. Hän kysyi, mitä mä aion seuraavaksi tehdä. Sanoin, etten tiedä, varmaan jotain keittiöhommia. Hän kertoi, että Ykköseen noussut HJK Klubi 04 voisi tarvita joukkueenjohtaja Jallulle (Jari Rantanen) apukäsiä.

Lähdin mukaan, ja yhtenä päivänä Jallu totesi vähän huvittuneena, että “kun sä olet tehnyt ‘jojon’ hommia 20 vuotta ja hän tekee nyt ensimmäistä, niin pitäisiköhän meidän roolit olla toisinpäin”. Sopihan se. Jallu vastasi jatkossa ottelutapahtumista, mä olin varsinainen joukkueenjohtaja. Yhteistyö toimi tosi hyvin. Kauden päätteeksi valitettavasti pudottiin Kakkoseen, mutta Miika Takkula halusi, että jatkan joukkueenjohtajana. Vastasin, että jatkan tässä parhaassa mahdollisessa ympäristössä äärimmäisen mielelläni.

Viime vuonna ja itse asiassa jo HIFK-aikana tein hommia myös Bolt Arenan ravintolapuolella. Tällä ja ensi kaudella olen täysipäiväisellä sopimuksella sekä HJK:n että HJK Klubi 04:n taustoilla. Edustuksessa teen huoltajan hommia yhdessä Patrick Cousinsin kanssa. Klubi 04:ssä hoidan joukkueenjohtajan tehtävät ja peleissä olen yhdessä Raine Kuusiston kanssa huoltajana ja kotipeleissä myös tapahtumapäällikkönä.

Harrastuksesta on tullut kokopäivätyö – ilman kursseja, täysin itse ja alusta asti opetellen. On äärimmäisen mageeta kävellä kentän reunalla ja välillä pysähtyä miettimään, että mä oikeasti teen tätä työkseni.