Kuinka isossa roolissa jalkapallo on Afrikassa, Pyry Soiri?

”Afrikan Suomessa” asunut laitapelaaja sai jalkapallo-oppinsa katufutiksessa.

Pyry Soiri - HJK Helsinki. Photo: @ Mira Lönnqvist

HJK haluaa tällä kaudella tehdä pelaajiaan tutummiksi katsojille. Julkaisemme kauden aikana jokaisesta pelaajasta sekä pidemmän katsauksen näiden aiempaan uraan että syvemmälle pelaajan henkilökohtaiseen elämään pureutuvan haastattelun.

Card 23 Soiri

Viestinnän traineemme Vertti Karjalainen ja Toni Vikgren haastattelivat 27-vuotiaaksi paljon kokenutta Pyry Soiria päivä ennen lähtöä etelän harjoitusleirille.

Kertoisitko juuristasi?

Olen puoliksi namibialainen. Synnyin Suomessa mutta asuin lapsuudessani 13 vuotta Afrikassa. Lähdin kaksivuotiaana Mosambikiin, sieltä Namibiaan – josta isäni on kotoisin – ja sitten Tansaniaan. Huomaan itsestäni, että minussa on sekä suomalainen että namibialainen puoli. Minulla on edelleen sukulaisia Suomen lisäksi myös Afrikassa – itse asiassa äitini ja pikkuveljeni asuvat tälläkin hetkellä Etelä-Afrikassa. He ovat läheisimmät perheenjäseneni, käyn heidän luonaan jouluisin, ja vastaavasti he viettävät kesät Suomessa.

Miten suomalainen ja namibialainen puolesi eroavat toisistaan?

Suomalaisuus tulee siinä esiin, että olen hieman ujompi ja varautuneempi. Namibialaisuus taas näkyy siinä, että tykkään olla myös todella sosiaalinen. Sanoisin, että olen sellainen introvertin ja ekstrovertin välimuoto.

Missä maassa asuit pisimpään ollessasi Afrikassa?

Namibiassa, siellä olimme viisi vuotta.

Olit todella nuori, kun muutit Afrikkaan. Muistatko vielä, millaisia eroja siellä oli eri maiden välillä?

Muistan ne todella selkeästi edelleen. Namibia on minulle koti, se oli ihan erilainen paikka verrattuna vaikkapa Tansaniaan. Namibialaiset ovat enemmän sisäänpäin suuntautuneita ja viihtyvät omissa oloissaan, kun taas tansanialaiset ovat todella avoimia, ja heihin on helppo tutustua. Myös Mosambikissa on aika rento meininki. Kyllä ne erot huomaa.

Voisiko siis sanoa, että Namibia on Afrikan Suomi?

Niin voisi kyllä sanoa. Ainakin siellä juodaan yhtä paljon ja ihmiset ovat vähän varautuneempia!

Millaisia eroja maissa oli elintason puolesta? Teillä se on varmaankin pysynyt melko samana, mutta entä muuten?

Ei se meilläkään aina niin helppoa ollut. Äiti lähti sinne yksinhuoltajana erääseen projektiin, ja kun miettii, mitä meillä on nyt verrattuna alkuun, niin pitkä tie ollaan kuljettu. Aluksi asuimme kahdestaan vähän raffimmalla alueella Mosambikissa. Ei meidän tarvinnut ikinä nälkää nähdä, ruokaa oli kyllä aina saatavilla, mutta ei se silti helppoa ollut.

Minullakin oli kavereita sekä varakkaammasta että köyhemmästä päästä, ja se on edelleen hyvä muistutus itselleni nyt kun asuu Euroopassa. Kun esimerkiksi Johannesburgistakin ajaa kymmenen minuuttia kaupungin ulkopuolelle, näkee sellaisia kyliä, joiden asukkailla ei ole mitään mahdollisuuksia. Valitettavasti erot elintasossa on todella suuria. On siellä rikkaitakin, mutta valtaosa on köyhiä. Sitä yritetään parantaa, mutta vaikeaahan se on.

Äitisi on ollut jonkin verran esillä mediassa. Mitä hän tekee tai on tehnyt?

Tällä hetkellä hän työskentelee tiedeneuvoksena Suomen suurlähetystössä Pretoriassa. Äitini on todellinen uranainen, hän on aina tehnyt töitä ja ollut erilaisissa projekteissa sekä kampanjoissa mukana. Häntä voisi kutsua Afrikka-asiantuntijaksi, hän oli Ruotsissakin Afrikka-instituutin johtaja. Äitini on asunut Afrikassa jo yli 25 vuotta, joten hän tietää paljon maista siellä ja on kokenut paljon. Hän viihtyy hyvin Afrikassa ja yrittää auttaa muita siellä.

Haluatko kertoa, millainen suhde sinulla on isääsi?

Se on monimutkainen juttu. Isäni oli nuorempana elämässäni, mutta sittemmin häntä ei ole enää näkynyt. Äiti on kasvattanut minut ja pikkuveljeni – ja paljon muitakin lapsia. Esimerkiksi yksi isoveljistäni on olympialaisissa otellut nyrkkeilijä. Perheen ei aina tarvitse tarkoittaa ainoastaan biologisia sukulaisia. 

Isä ei ole käytännössä ollut läsnä elämässäni, enkä ole ollut hänen kanssaan tekemisissä. Hänen puoleltaan minulla on kyllä tätejä, sisko ja veli, joiden kanssa olen tekemisissä: nytkin näin heitä, kun viimeksi kävin Afrikassa. 

Pyry Soiri - HJK Helsinki. Photo: @ Jussi Eskola

Miten isossa roolissa jalkapallo on Afrikassa?

Todella isossa, esimerkiksi kaikilla kouluilla on siellä oma joukkue. Olin itsekin koulujoukkueessa, mutta sitä ei voi kutsua oikeaksi jalkapalloksi. Meillä oli treenit kerran viikkoon, ja nekin olivat sellaista läpsyttelyä. Muut koulut voittivat meidät lähes aina. Suurimman osan ajastani pelasin katufutista eri porukoissa, käytin siihen käytännössä koko vapaa-aikani – paitsi perjantaisin Tansaniassa oli disco, johon oli aina pakko ehtiä kouluviikon jälkeen.

Välillä oli luksusta, jos pääsimme pelaamaan nurmelle, mutta se oli usein käyttökiellossa, jos oli ollut esimerkiksi sateita. Muuten pelasimme sellaisella punaisella hiekalla. Pelasin monien eri porukoiden kanssa, kävin esimerkiksi kerran viikkoon Nordic-ryhmän kanssa pelaamassa. Siellä oli muita suomalaisia ja pohjoismaalaisia, ja kaikki perheenjäseneni pelasivat siellä myös. Usein pelasin vain omien kavereideni kanssa, mutta välillä kävimme myös paikallisten kanssa pelaamassa. Kaikessa näkyy se, että futis on iso juttu siellä. Kaikki katsovat futista ja seuraavat Valioliigaa. Etelä-Afrikassa myös rugby on suosittua. 

Ovatko paikalliset sarjat suosittuja?

Namibiassa ei niinkään, mutta Tansaniassa on iso jengi nimeltä Simba, jonka pelejä kävin itsekin välillä katsomassa. Etelä-Afrikassa on vielä suurempia joukkueita, kuten Kaizer Chiefs ja Orlando Pirates. Olisi siistiä pelata siellä suunnalla jonain päivänä.

Milloin tulit takaisin Suomeen ja minne?

16-vuotiaana. Asuin siihen aikaan Tansaniassa ja muutin sieltä Kouvolaan. Olen alun perin syntynyt Espoossa – tai no, ihan virallisesti Tammisaaressa – ja asuin Helsingissä Korkeavuorenkadulla ennen kuin muutin Afrikkaan.

Olet asunut Suomessakin monella eri paikkakunnalla. Mitä pidät kotikaupunkinasi täällä?

Loppupeleissä se on Kouvola, koska sieltä äitini perhe on kotoisin, ja isovanhempani asuivat siellä myös. Kouvola se siis on, tarkalleen ottaen Myllykoski. Asuin siellä neljä vuotta MyPa-aikoinani. Vaasassakin minulla oli hyvät vuodet, mutta ei minulla ole sinne mitään siteitä nykyään.

Mitä tapahtui sen jälkeen, kun palasit Suomeen? Tai siis “Mites MyPa”?

Meillä oli äitini kanssa puhetta, että kävisin lukion Suomessa. Olin aikaisemmin käynyt muutamana kesänä pelaamassa MyPassa futista ”ulkomaalaisvahvistuksena”. Halusin antaa mahdollisuuden futikselle, joten muutimme Suomeen, ja menin lukioon sekä pelaamaan B-junioreiden SM-sarjaan. Mika Lönnström oli siihen aikaan MyPassa, ja hän auttoi minua saamaan peli- ja opiskelupaikan. Mummoni asui silloin yksin eikä ollut ihan maailman parhaassa kunnossa, joten muutimme hänen luokseen. Äitini oli usein töissä Helsingissä, joten pidin mummostani ja pikkuveljestäni huolta.

Vietitkö siis nuoruudessasikin aina kesät Suomessa?

Pääsääntöisesti kyllä. Nuorempana pelasin muutaman kesän Helsingissä PPJ:ssä, olin muutamassa Hesa Cupissakin heidän kanssaan. Yhden kesän pelasin myös FC POHU:ssa. Vähän vanhempana pelasin sitten tosiaan BSM:ää MyPassa, ja sitten hetken aikaa Kakkosta JäPS:ssa – se ei tosin oikein natsannut. Sen jälkeen pelasin Kakkosta KTP:ssa, siellä sujui paljon paremmin. Seuraavana vuonna menin MyPan edustukseen, Toni Korkeakunnas valmensi silloin siellä.

Pelasit MyPan jälkeen VPS:ssä, jossa teit läpimurron. Sieltä siirryit Valko-Venäjälle. Millaista oli pelata siellä?

Tällä hetkellä ei olisi yhtä nastaa pelata siellä. Olihan se omanlainen kokemus. Olin loppupeleissä aika nuori sinne mennessäni, ainoastaan 21-vuotias. Se oli erilaista kuin mihin oli tottunut, vaikeaakin. Olin todella motivoitunut eikä minulla ollut epäilystä siitä, ettenkö pärjäisi, mutta vaikeaa se oli silti, sellaista puskemista.

Toisaalta voitimme ensimmäisellä kaudellani melkein liigan ja cupin: hävisimme cup-finaalin ja mestaruus karkasi käsistä viimeisellä kierroksella. Siitä olisi siis voinut jäädä parempikin maku suuhun. Kokemuksena siihen aikaan kuitenkin ihan hyvä, opin paljon siellä ollessani.

Sinulla on melkoinen kontrasti, kun aluksi asuit Afrikassa, sitten Suomessa ja sitten siirryit Valko-Venäjälle. Miten koit asian?

Monet sanoivat minulle, että kannattaakohan sinne lähteä. Minulla oli silloin muitakin vaihtoehtoja, ainakin yksi pienempi seura Ruotsista ja ehkä yksi MLS-jengi – se oli vähän auki silloin. Ruotsi olisi ollut varmasti helpompi vaihtoehto, mutta minua kiehtoi ajatus lähteä Valko-Venäjälle. Uudet kulttuurit ovat aina kiehtoneet minua.

Tiesin monien ajattelevan, että se voi olla riski, mutta halusin ottaa seuraavan askeleen urallani. Se oli minulle hankalaa aikaa, kun agenttini Ville Lyytikäinen menehtyi, ja kaikki asiat olivat ihan auki. Sain sieltä kuitenkin hyvän diilin ja kolmen vuoden sopimuksen, mutta olihan se näin jälkikäteen ajateltuna melkoinen kokemus – ihan erilainen maailma. Tapasin siellä paljon erilaisia ihmisiä. Oma taustani varmasti auttoi jonkin verran, koska siellä ei kaikkia asioita hoidettu ihan viimeisen päälle.

Miten urasi meni Valko-Venäjän reissun jälkeen?

Lähdin sieltä Itävaltaan Admiraan, sinnekin sain kolmen vuoden diilin mutta lopulta olin vain vuoden siellä. Pelasin siellä ollessani Manuelia (Martic) vastaan. En muistanut häntä suoraan, mutta menin heti tutkimaan asiaa, kun hän tuli meille, ja kuulin hänen olevan itävaltalainen. Muistan hyvin keskinäisen ottelumme, hän oli avauksessa ja minä pelasin viimeiset puoli tuntia. Näin hänet myös, kun olin katsomassa kavereideni kanssa Rapid Wienin Eurooppa-liigan ottelua Villarrealia vastaan. Pieni maailma!

Itävallasta lähdin Tanskaan, jossa olin pari vuotta. Futis oli hyvää siellä, samoin puitteet. Tanskalaisen jalkapallon nopeatempoisuus ja suoraviivaisuus yllättivät – siellä mennään kovaa päästä päähän. Kohtasimme Esbjergin kanssa eurokarsinnoissa vanhan seurani, Shakhtar Soligorskin, joten tein paluun vanhalle kotistadionilleni. Yllätyin, kuinka hyvän vastaanoton sain siellä. Hävisimme niille, se kyllä ketutti.

Itävallassa taisit pelata ensimmäistä kertaa wing-backia. Onko se rooli jäänyt päälle?

Joo, siellä pelasin muutaman kerran wing-backia, kun vaihdoimme muodostelmaa. Sanotaan niin, että haluan monipuolistaa itseäni ja oppia uutta. Pidän uusista haasteista. Minulla on myös sille paikalle hyvät ominaisuudet, joita haluan kehittää ja vahvistaa: olen suoraviivainen ja juoksuvoimainen. Nykyfutiskin on muuttunut paljon kymmenessä vuodessa, nykyään on oltava monipuolisempi.

Miltä tuntuu asua Helsingissä?

Kivalta. Olen aiemminkin viettänyt täällä paljon aikaa, esimerkiksi kesälomilla kävin usein täällä pyörimässä. Tykkään kaupungista etenkin kesällä. Oli päässyt itse asiassa vähän unohtumaan, miten kylmää täällä on talvisin. Täällä asuu ystäviäni ja tuttujani sekä lapsuudesta että perheeni kautta, mikä on kiva juttu. Ulkomailla on kuitenkin loppupeleissä melko yksinäistä. Vaikka viihdynkin hyvin myös yksin himassa, on hauskaa välillä hengailla kavereiden kanssa.

Kenen kanssa asut Suomessa?

Asun nyt yksin Punavuoressa. Kun muutin 16-vuotiaana Suomeen, asuin hetken aikaa mummoni kanssa. Perheeni muutti Ruotsiin ollessani 17-vuotias, ja siitä saakka olen asunut omillani.

Olet asunut kahdeksassa eri maassa. Millainen kielitaito sinulla on?

Puhun ainoastaan suomea ja englantia. Asuin viisi vuotta Mosambikissa ja osasin silloin myös portugalia – opin englannin vasta myöhemmin Namibiassa. Moni asia ei harmita elämässäni, mutta se harmittaa, että olen unohtanut portugalin. Se iskee vieläkin välillä, hitto että olisi helppoa, kun on pelannut niin monen brassin ja portugalilaisen kanssa. Välillä heitän jotain pientä Murilolle tai Jairille ja ymmärrän tiettyjä pieniä juttuja edelleen mutta en osaa enää mitenkään puhua sitä.

Ketkä istuvat vieressäsi kopissa?

Vasemmalla Fabi (Fabian Serrarens), oikealla Santtu (Santeri Hostikka). Englannilla ja suomella pärjää siis. Atom on myös siinä lähellä, mutta japani ei ihan taivu. Hyviä äijiä kaikki!

Toinen nimesi on Henri ja kolmas Hidipo. Tarkoittaako Hidipo jotakin?

Se tarkoittaa suunnilleen, että ”älä koskaan jätä minua”. Isäni sen antoi, mutta niin… Silloin Namibiassa oli ministerinä Hidipo Hamutenya, jonka isäni tunsi hyvin. Hänen mukaansa sain kolmannen nimeni. 

Hidipo on käyttäjätunnuksesi Instagramissa. Kuinka usein saat kysymyksiä nimestä?

Monet eivät tiedä, että se on oikeasti virallinen nimeni. Siellä päin (Namibiassa) on oikeasti paljon Hidipoja, joten olen todella iloinen, että sain sen käyttäjänimen silloin itselleni. En ole mikään hidipo3 tai hidipo#, vaan pelkkä hidipo! Tein sen ihan Instagramin alkuaikoina, muistaakseni 2012 – olin spoteilla heti silloin. Monet myös sekoittavat nimeni, on Hippoa ja Hipidoa ja ties mitä… kaikkea jengi aina heittää.

Tuleeko pyörittyä paljon somessa?

No joo, mutta se ei ole ollut ikinä minulle mikään juttu. Kun on paljon tuttuja ympäri maailmaa ja kaveritkin ovat muuttaneet paljon, somen kautta pystyy helposti seuraamaan heidän elämäänsä. En niin paljoa jaa asioita omasta elämästäni siellä, vaikka toki välillä onkin kiva laittaa jalkapallokuvia. Some on omanlainen maailma.

Onko kukaan muu noussut ammattilaisfutariksi Afrikan-ajoiltasi?

Hmm… itse asiassa ei ole. Siellä oli paljon mielenkiintoisia tyyppejä, jotka ovat tehneet vaikka mitä: on valokuvaajaa, laulajaa ja niin edelleen. Futareita ei kuitenkaan ole. Olin Tansaniassa kansainvälisessä koulussa, meitä oli ainakin 50:stä eri maasta. Oli hauska huomata, että monet laittoivat viestiä, kun pääsimme Suomen kanssa EM-kisoihin: ”pelasit aina futista, siistiä nähdä, missä menet nykyään!”

Siistiä, että sinuakaan ei ole unohdettu heidän keskuudessaan!

No joo, nykyään kun on Facebook, niin on helppo pitää yhteyttä muihin.

Miten paljon koet Afrikka-taustasi vaikuttaneen uraasi? Olisitko ammattilainen, jos olisit pelannut aina Suomessa?

Vaikea kysymys, mutta on sitä välillä itsekin pohtinut, millaista olisi ollut pelata jossain akatemiassa, jossa treenataan säännöllisesti viisi kertaa viikossa. Varmasti erilaista, mutta jossitteluahan se on. Uskon kuitenkin, että kaikella on tarkoituksensa. En olisi ikinä oikeasti uskonut – vaikka alitajunnassani siihen uskoin ja sitä toivoin – että minusta tulisi ammattilainen. Se mistä tulin, on ihan eri maailma, siellä on niin paljon hyviä pelaajia, joilla ei vain ole mahdollisuutta.

Kun menin pelaamaan MyPaan, aloin miettiä, että tästä voisi tulla jotain. MyPa oli kuitenkin ollut minulle nuorempana iso juttu: liigajoukkue, hyvä nurmi ja stadion, jossa oli aina tuhansia katsojia. Sinne pääseminen oli todella iso asia. Silloin kaikki oikeastaan realisoitui, ja päätin antaa tälle kaikkeni.

Sait kuitenkin hyvän pohjan Afrikasta, jos kerran hyppäsit täällä suoraan B-SM:ään. Monet eivät pääse sinne, vaikka treenaavat kunnolla.

Joo, hyppäsin sinne suoraan. Ensimmäinen vuosi oli vähän haastava taktisesti, kun oli tottunut pelaamaan vain kaduilla. Muistan, että tein kuitenkin viimeisessä pelissämme kaksi maalia ja pelasin seuraavalla kaudella koko ajan. Siellä oli muutamia muitakin hyviä junnuja, jotka kilpailivat samasta pelipaikasta kanssani, mutta ehkä kaikilla ei ollut samanlaista mielenkiintoa lajiin. Loppupeleissä taito ei aina ratkaise kaikkea, on niin paljon asioita, jotka vaikuttavat. Esimerkiksi eräs Rami Nieminen oli todella taitava laituri myös, ja hän pelasikin vielä jossain vaiheessa Kakkosta.

Sanoit olevasi jotain introvertin ja ekstrovertin välimaastosta, ja sinusta saa myös sellaisen kuvan, että olet tietyllä tapaa yksineläjä. Mitä muita luonteenpiirteitä sinulla on?

Aina positiivinen, sosiaalinen ja luotan itseeni.

Pyry Soiri - HJK Helsinki. Photo: @ Jussi Eskola

Onko sinulla harrastuksia?

Ei oikeastaan, diggaan katsoa sarjoja ja futista. Tuen ja seuraan myös joitain Afrikka-järjestöjä.

Mitkä ovat lempisarjojasi?

Paha… olen katsonut melkein kaikki mahdolliset sarjat. Suomalaisia en tosin katso – paitsi joskus taisi olla sellainen kuin Mustat Lesket, se oli ihan hyvä. The Wire ja Sopranos ovat ainakin hyviä. Kaikkien aikojen suosikkini on Entourage, se on oikeasti kova – kannattaa katsoa! Game of Thrones on myös yksi varteenotettava vaihtoehto.

Mitä muuta teet vapaa-ajallasi?

Hengailen kavereideni kanssa, tykkään ottaa iisisti ja käydä kahvilla. Viihdyn hyvin myös yksin kotona. Käytän paljon aikaa yhteydenpitoon perheeni kanssa, koska he asuvat kaukana. Pikkuveljeni on kohta 17-vuotias, tuollainen Miskan (Ylitolva) ikäinen [Ylitolva oli kuuntelemassa haastattelua odottaessaan omaa haastatteluvuoroaan]. Some on siihenkin hyvä työkalu. Onneksi Etelä-Afrikka on samalla aikavyöhykkeellä, se helpottaa huomattavasti yhteydenpitoa.

Kuka on ollut paras pelaaja, jonka kanssa olet pelannut?

Glen Kamara sekä itävaltalainen Saša Kalajdžić, joka pelaa nykyään Stuttgartissa.

Siitä saadaankin hyvä aasinsilta maajoukkueeseen. Olet ollut aina tehokas pelatessasi maajoukkuepaidassa, onko sinulla jokin salaisuus siihen?

Usko itseeni. On totta kai erilainen fiilis pelata maajoukkuepaidassa, ja meillä on ollut tosi hyvä joukkue. Kaikki uudet ovat tulleet aina hyvin sisään, olin itsekin uusi pelaaja joskus. Kaikki kliseisesti puhaltavat yhteen hiileen ja pelaavat vahvuuksillaan – siellä saa toteuttaa itseään.

Sen myös huomaa, että kaikki pelaavat Suomelle, kaikilla on yhteinen tavoite. Seurajoukkueessa ei ole aina samanlaista, valmentajatkin tuntuvat vaihtuvan paljon useammin seurajoukkueissa. Maajoukkueessa pelasimme hyvää vastahyökkäysfutista, vaikka nyt olemmekin yrittäneet monipuolistaa pelaamistamme.

Kuka on ollut paras valmentajasi?

Minulla on ollut monta hyvää koutsia. Rive (Markku Kanerva) on tietysti yksi heistä. On myös muutama muu, joille olen kiitollinen siitä, että olen nyt tässä pisteessä: Toni Korkeakunnas MyPassa, Petri VuorinenVaasassa ja puolalainen Marek Zub Valko-Venäjällä. Esbjergissä minua valmensi John Lammers, hän oli todella hyvä äijä, vaikka olimmekin yhdessä vain kolme kuukautta.

Kuka on ollut pahin vastustajasi?

Vaikea kysymys… näitä miettii aina välillä, kun makaa himassa sohvalla – että se yksikin äijä paskoi minut ihan huolella. Pakko sanoa, että Sveitsin Steven Zuber. Oma pelini häntä vastaan meni ihan hyvin, mutta hän oli silti kova vastustaja. Olisi hyvä, jos sellaisia vastaan saisi pelata joka viikko.

Muita kovia ovat olleet Leroy Sane – hän oli jo silloin nuorempana tajuttoman hyvä – sekä tietysti Ballon d’Or -voittaja Luka Modric.

Minkälaisia tavoitteita sinulla on vielä urallesi?

Haluan olla kahden vuoden päästä paras mahdollinen versio itsestäni. Nyt seuraavat tavoitteeni ovat Veikkausliigan sekä Suomen Cupin voitot ja menestyminen HJK:n kanssa eurokentillä – ja toki siinä samassa itseni kehittäminen koko ajan paremmaksi pelaajaksi niin seura- kuin maajoukkuetasolla. Olen pienestä saakka unelmoinut arvokisapaikasta Suomen kanssa ja Chelseassa pelaamisesta. Toinen on vielä saavuttamatta, joten sitä kohti.