page

HJK Helsinki

Bolt Arena
Urheilukatu 5, 00250 Helsinki
Sähköposti: hjk@hjk.fi

Yhteystiedot

Ottelut

Uutiset

Tilaa uutiskirje

Lippukauppa

HJK Store

Medialle

Linkkejä

Tietosuoja

Instagram, miehet

Instagram, naiset

Facebook

TikTok, miehet

TikTok, naiset

HJK TV - Youtube

Sosiaalinen media

Miehet

Naiset

Juniorit

Oletko Klubilainen?

Suomi

English

HJK:n Hall Of Fame

Niilo Tammisalon harteille uskottiin 1910 tärkeä tehtävä. Joukkueen nuorimpana hänen piti tuoda pallo HJK:n harjoituksiin ja otteluihin. Niiden aikana ”Tammari” seurasi pallon liikkeitä vieläkin tarkemmin: hänestä tuli kaikkien aikojan menestynein HJK-maalivahti.
Tammisalo voitti Klubin paidassa seitsemän Suomen mestaruutta; ensimmäisen jo 1911, viimeisen 1925. Hän oli koko jalkapallouransa ajan uskollinen HJK:lle.
A-maajoukkueessa Tammisalo esiintyi 29 kertaa. Vuosina 1920–24 hän piti sinivalkoisten maalin puhtaana kuudesti, kesällä 1924 kolmesti peräkkäin.
Maalivahdiksi Tammisalo oli lyhyt, vain noin 170-senttinen. Hän kuitenkin ”kasvoi” pituutta erinomaisen liikkuvuutensa ansiosta. Tammisalo oli ensimmäinen suomalaismaalivahti, joka osasi nyrkkeillä pallon pois omalta maalilta. Likinäköisenä hänen oli aina pelatessaan käytettävä silmälaseja. Piilolasit tekivät vasta tuloaan.
Jalkapallon lisäksi monipuolisuusurheilija rohmusi Suomen mestaruuksia jääpallossa ja jääkiekossa. Aktiiviuran jälkeen ”Palloprofessori” uurasti valmentajana, erotuomarina, valmentajien ja erotuomarien kouluttajana ja oli mukana eri urheilujärjestöjen toiminnassa. Jalkapallo-oppaitakin kirjoittanut Tammisalo työskenteli Helsingin yliopiston voimistelulaitoksella opettajana 1938–58.
Siviilissä Tammisalo oli tiukka järjestyksen ja moraalin vartija, mutta pelissä etiketti jousti. Viipurilaiset jääpalloilijat kutsuivat häntä halonhakkaajaksi reippaan mailankäytön vuoksi.
Niilo Tammisalo
15.10.1894–5.2.1982
HJK-kaudet: 1911–26 (16) 
Suomen mestaruudet: 1911–12, 1917–19, 1923, 1925 (7) 
A-maaottelut: 29 
Palloliiton päävalmentaja: 1938–39, 1946
Muut saavutukset:
Suomalaisen jalkapallon ja HJK:n Hall of Fame -pelaaja. 
Suomen Urheilun kultainen ansioristi. 
Jääpallossa neljä Suomen mestaruutta HJK:ssa, jääkiekossa kaksi (toinen HJK:ssa, toinen Tampereen Palloilijoissa). 
Kansainvälinen erotuomari jalkapallossa, jääpallossa ja jääkiekossa. 
HJK:n tähtijoukkueen 1907–2007 pelaaja.
Luottamustoimet:
Tampereen Ilveksen ensimmäinen puheenjohtaja 1931–36. 
Koripalloliiton ensimmäinen puheenjohtaja 1939–46, myöhemmin liiton kunniajäsen. 
HJK:n puheenjohtaja 1946.

1. Niilo Tammisalo

Eino Soinio oli ensimmäinen HJK-legenda. Kun seura voitti ensimmäisen Suomen mestaruutensa syksyllä 1911, Soinio oli vasta 16-vuotias. Pojankloppina saavutettu menestys ei sammuttanut Soinion nälkää: pitkällä urallaan hän saalisti komeat yhdeksän Suomen mestaruutta, enemmän kuin kukaan toinen mies. Klubin paidassa mestaruuksia kertyi seitsemän – ennätys sekin.
Uransa merkittävimmän tunnustuksen Soinio sai 1912, kun hänet valittiin Tukholman olympiakisojen all stars -joukkueeseen. Keskikentällä, keskustukimiehenä, pelannut Soinio oli neljänneksi sijoittuneen Suomen joukkueen nuorin ja paras pelaaja. Ensimmäisen A-maaottelunsa hän pelasi juuri ennen olympiakisoja Ruotsia vastaan 17 vuoden ja 229 päivän ikäisenä. Ennätys kesti aina vuoteen 1979, jolloin Pasi Rautiainen debytoi A-maajoukkueessa vieläkin nuorempana.
Yhteensä Soinio pelasi 40 A-maaottelua ja teki niissä kaksi maalia. Ilman ensimmäisen maailmansodan aiheuttamaa katkoa mestarin vyöllä olisi otteluita tukku enemmän.
Soiniolla oli kaikki huippupelaajan avut. Hänellä oli hyvä tekniikka ja vielä parempi pelikäsitys. Siksi rooli keskustukena, joukkueen strategina, istui Soiniolle erinomaisesti. Hän harrasti nuorena pikajuoksua Helsingin Kisa-Veikoissa ja oli yksi maan nopeimmista pelaajista.
Rautatieläisenä työuransa aloittanut Soinio teki elämäntyönsä Helsingin Sanomien urheilutoimittajana. Nimimerkkiä ”M-o-n-i” käyttänyt kirjoittaja oli innokas, asiantunteva ja suora. Vuonna 1924 Palloliitto lätkäisi omapäiselle ja itsetietoiselle Soiniolle kilpailukiellon, koska tämä oli arvioinut tylysti Kiffenin Holger Thornia. Toimittajan työn ohessa Soinio kirjoitti useita urheilukirjoja. Yksi parhaista oli 1938 julkaistu raskaansarjan nyrkkeilijän Gunnar ”GeeBee” Bärlundin elämänkerta.
Eino Soinio
12.11.1894–7.12.1973
HJK-kaudet: 1910–25 (16)
Suomen mestaruudet: 1911–12, 1917–19, 1923, 1925 (HJK), 1926–27 (HPS) (9) 
A-maaottelut: 40 
Maalit: 2
Muut saavutukset:
Vuoden 1912 Tukholman olympiakisoissa 4:s. 
Valittiin kisojen all stars -joukkueeseen. 
Suomalaisen jalkapallon ja HJK:n Hall of Fame -pelaaja. 
SPL:n kultainen ansiomerkki. 
HJK:n tähtijoukkueen 1907–2007 pelaaja.

2. Eino Soinio

Aatos Lehtonen oli maalintekijä isolla M-kirjaimella. Maalitykki pommitti SM-sarjassa yhteensä 109 täysosumaa, kaikki HJK:n paidassa. Hän on yhä eniten pääsarjamaaleja Klubille tehtaillut pelaaja.
Maalikuninkuuden Lehtonen voitti viisi kertaa peräkkäin 1935–39, mikä on ainutlaatuinen saavutus suomalaisessa jalkapallossa. Ahneimmillaan Lehtonen oli kaudella 1937, jolloin hän latoi 14 ottelussa hämmästyttävät 25 osumaa. Määrä on yhä yhden kauden maaliennätys HJK:ssa. Ottelua kohti Lehtonen teki tuolla kaudella 1,78 maalia. Ennätys jäänee ikuiseksi.
Lehtonen oli pitkä keskushyökkääjä. Erityisen vaarallinen hän oli pääpelaajana. Tarkasti sijoittunut ja pallon lentoradan arvioinut ”Atski” arvioi tehneensä jopa kolmanneksen maaleistaan puskemalla. Kuntoaan Lehtonen kohensi joka-aamuisilla juoksulenkeillä.
A-maajoukkueessa Lehtonen pelasi 18 ottelua, ensimmäisen kerran Berliinin olympiakisoissa 1936. Vuonna 1938 hän teki 2–1-voittomaalin Tanskan verkkoon ja myöhemmin hattutempun Liettuaa vastaan. Seuraavana vuonna Lehtonen viimeisteli 1–1-tasoitusmaalin maailmanmestari Italian verkkoon Helsingissä. Kaikkiaan maaottelumaaleja kertyi seitsemän.
Lehtonen menetti toisen maailmansodan vuoksi hyviä pelivuosia. Hänen maajoukkueuransa päättyi 1941, koko peliura 1947. Jalkapallosta Atski ei päässyt eroon. Liikuntaneuvojaksi opiskellut Lehtonen toimi Suomen maajoukkueen ensimmäisenä päätoimisena valmentajana vuodet 1947–55 ja toisen kerran 1959–61. Helsingin olympiakisoissa 1952 sinivalkoiset pelasivat Lehtosen opein. HJK:ta hän valmensi kaudet 1956–58.
Aatos Lehtonen
15.2.1914–10.4.2005
HJK-kaudet: 1934–47 (14)
Suomen mestaruudet: 1936, 1938 (2) 
Pääsarjaottelut: noin 115 
maalit: 109 
Maalikuningas: 1935–39 (5) 
A-maaottelut: 18 
Maalit: 7 
HJK-kaudet valmentajana: 1956–58 
Maajoukkueen päävalmentaja: 1947–55, 1959–61
Muut saavutukset:
Jääpallon Suomen mestaruus 1937 (HJK). 
Pelasi Berliinin olympiakisoissa 1936. 
Suomalaisen jalkapallon ja HJK:n Hall of Fame -pelaaja numero 6. 
HJK:n tähtijoukkueen 1907–2007 pelaaja.

3. Aatos Lehtonen

Reijo Jalava keräsi vielä 1990-luvun loppupuolella HJK:n liigajoukkueen kuraisia, märkiä ja hikisiä varusteita pukukoppien lattioilta. Silloin vain harva nuori pelaaja ymmärsi, että huoltopuuhissa hääräsi yksi seuran suurimmista merkkihenkilöistä, aito HJK-legenda. Reijo Jalava ei koskaan tehnyt numeroa itsestään.
Jalava edusti koko uransa Klubia: ensin pelaajana pyöreät 20 vuotta ja sen jälkeen huoltajana lähes 30. Ura hakee vertaistaan.
Vain 165-senttinen Jalava pelasi ensimmäisen kerran HJK:n ykkösjoukkueessa 1949. Ura alkoi hyökkääjänä ja tukimiehenä, mutta paras paikka löytyi oikean puolustajan tontilta. Vikkeläjalkainen ja periksi antamaton Jalava oli erittäin hankalasti ohitettava laitapakki ja Olympiastadionin yleisön suosikki.
Komeimmat voitot Jalava saavutti vasta uransa ehtoopuolella. Hän juhli Klubin kapteenina mestaruutta 1964 ja seuran historian ensimmäistä cup-voittoa 1966. A-maajoukkueen värejä Jalava kantoi 18 kertaa. Ilman silloin voimassa ollutta pelaajien vaihtokieltoa määrä olisi huomattavasti komeampi.
Klubisydäminen seuraikoni uurasti HJK:n edustusjoukkueessa yhteensä 304 ottelua, enemmän kuin kukaan muu. Jalava oli myös ensimmäinen 300 ottelun rajapyykin rikkonut pelaaja SM-sarjassa.
Huoltajana paljasjalkainen stadilainen huolehti omista töistään. Hän ei koskaan puuttunut muiden tekemisiin, ellei hänen mielipidettään varta vasten kysytty. ”Rättisulkeisia” Jalava ei kokenut alentaviksi: pieni suuri klubilainen eli ja hengitti jalkapalloa mieluummin joukkueen sisällä kuin katsomoiden lehtereillä.
Jalava oli koko elämänsä uskollinen yhdelle ja samalle työnantajalle ja jalkapalloseuralle. Autokorjaamon työnjohtajan virasta eläkkeelle päässyt Jalava kuoli tammikuussa 2001. Hän oli HJK:n kunniajäsen.
Reijo Jalava
18.2.1932–25.1.2001
HJK-kaudet: 1949–69 (21) 
Suomen mestaruus: 1964 
Suomen cupin voitto: 1966
Pääsarjaottelut: 304 
Maalit: 8 
A-maaottelut: 18 
Muut saavutukset: 
HJK:n kunniajäsen. 
SPL:n kultainen ansiomerkki. 
HJK:n Hall of Fame -pelaaja numero 12. 
HJK:n tähtijoukkueen 1907–2007 pelaaja.

4. Reijo Jalava

Maaliskuussa 2013 kuollut Kai Pahlman oli 1960-luvun suurin HJK-tähti. Helsingin Palloseurasta tammikuussa 1965 Klubiin siirtynyt hyökkääjä oli erinomainen viimeistelijä. Hän voitti SM-sarjan maalintekijäkuninkuuden kahdesti jo HPS:n paidassa.
Tahti ei hiipunut Klubissa: heti avauskaudellaan ”Kaitsu” laukoi 22 ottelussa 22 maalia. Hänen banaanipotkuksi ristitystä kierteisestä kärkipotkusta tuli nopeasti legenda. Samanniminen oli hänen vuonna 1969 ilmestynyt elämäkertansa.
Pahlman liikkui kentällä verkkaisesti, mutta taitojensa, luovuutensa ja terävän päänsä ansiosta hän ei ollut ”pelkkä” maalitykki vaan myös verraton syöttelijä ja tilanteiden järjestelijä. Erikoistilanteiden laukojana numero kymppi oli huippuvaarallinen.
Musiikki oli Pahlmanin toinen intohimo. ”Sörkan Sibelius” soitti mestarillisesti pianoa ja säesti muiden muassa Suomessa vierailleita maailman eturivin jazztähtiä.
Täysverisenä viihdetaiteilijana Pahlmanin arvo Klubille oli valtava. Maestron nimi oli jatkuvasti kaikkien huulilla, hän oli kuin elävä HJK-mainos. Väriläiskä veti kansaa katsomoihin, eikä jättänyt ketään kylmäksi. Paitsi peliesityksillään hän viihdytti tai kiihdytti erotuomareita, muita pelaajia, valmentajia ja yleisöä suurella suullaan, jota hän soitti kuuluvasti ja nuotilleen.
Pahlman oli oikukas ja särmikäs persoona, mutta yksinkertaisesti uskomattoman hyvä pelaaja ja usein joukkueelleen korvaamaton. Siksi häntä siedettiin, vaikka hänestä ei olisi pidettykään.
Suorapuheisuudella oli toki hintansa: syksyllä 1963 Palloliitto katsoi Pahlmanin lausuntojen tahranneen jalkapallon mainetta ja langetti hänelle vuoden pelikiellon.
Tähtipelaajan osaaminen kiinnosti myös ulkomaisia seuroja, kuten Italian Mantovaa, mutta Kaitsu pysyi Suomessa. Peliuransa jälkeen hän voitti mestaruuden HJK:n valmentajana 1973.
Kai Pahlman 
8.7.1935-8.3.2013 
HJK-kaudet: 1965–69 (5) 
Suomen mestaruudet: 1957 (HPS), 1970 (Reipas) (2) 
Suomen cupin voitot: 1962 (HPS), 1966 (HJK) (2) 
Pääsarjaottelut: 288 (HJK:ssa 102) 
Maalit: 191 (HJK:ssa 75) 
Maalikuningas: 1958 (jaettu),1961, 1965
A-maaottelut: 56 
Maalit: 13
Kaudet HJK:n valmentajana: 1973–74 
Suomen mestaruudet valmentajana: 1973
Muut saavutukset:
Vuoden pelaaja 1958 (SPL:n ja Urheilutoimittajien liitto). 
Suomalaisen jalkapallon ja HJK:n Hall of Fame -pelaaja. 
Pohjolan mestari 1966. 
HJK:n tähtijoukkueen 1907–2007 pelaaja. 
Kaikkien aikojen maalintekijätilaston ykkönen 1965–1985.

5. Kai Pahlman

Aulis Rytkösen tulo HJK:n pelaajavalmentajaksi 1960 on yksi seuran historian suurista merkkipaaluista. Kahdeksan vuotta FC Toulousessa Ranskassa menestyksekkäästi pelannut Rytkönen toi mukanaan tuliaisia, joita kenelläkään toisella suomalaisella ei ollut: ammattipelaajan opit ja kokemukset.
Rytkönen loi peliin taktiikan, pelityylin ja kehitti treeneihin uusia harjoitteita. Suomifutiksen tienraivaajan ansiosta Klubin harjoittelu oli muihin verrattuna omassa kastissaan. Kun oppi alkoi vihdoin mennä perille ja joukkue vahvistui, HJK juhli syksyllä 1964 Suomen mestaruutta 26 vuoden tauon jälkeen.
Seuran historian ensimmäisen Suomen cupin sinivalkoiset voittivat kaksi vuotta myöhemmin. Klubin kunnianpäivät palauttanut pelaajavalmentaja Rytkönen oli seuralle kultakimpale: kentällä häikäisevä pallotaituri, kentän laidalla arvostettu ja asiansa osaava ammattimies.
Pelaajauransa Rytkönen lopetti kauteen 1966. Viimeisenä kesänä hän ampui vielä kaksi maalia kasvattajaseuransa Kuopion Palloseuran verkkoon Väinölänniemellä.
Pelipäiviensä jälkeen Rytkönen jatkoi suoraan valmentajana: hän toimi Klubin päävalmentajana kahteen otteeseen 1967–71 ja 1975–79. Rytkösen päävalmentaja-aikana HJK voitti mestaruuden vuonna 1978. Hän oli HJK-tehtäviensä lisäksi samalla Suomen A-maajoukkueen päävalmentaja 1975–78.
Kun Rytkönen lopetti miesten valmentamisen vuonna 1979, hän ei kuitenkaan jättänyt jalkapalloa tai HJK:ta. Tyttäriensä futisharrastuksesta innostuneena herrasmies ryhtyi naisten valmentajaksi ja saavutti vuosien saatossa komeat kymmenen Suomen mestaruutta. Hän on edelleen ainoa suomalainen ykkösvalmentaja, joka on voittanut sekä miesten että naisten mestaruuden.
Rytkönen valittiin vuonna 1978 vuoden valmentajaksi ja myöhemmin sekä suomalaisen jalkapallon että HJK:n Hall of Fame -pelaajaksi. Erkki Alajan kirjoittama kirja Rytkösen urasta, Monsieur Magic – Aulis Rytkönen, julkaistiin vuonna 2009. Se sai kunniamaininnan Vuoden urheilukirja-kilpailussa.
Aulis Rytkönen menehtyi 16.4.2014 Helsingissä. Menehtyessään Rytkönen oli 85-vuotias. HJK perusti Rytkösen kuoleman jälkeen Aulis Rytkönen -rahaston, jolla tuetaan vähävaraisten perheiden lasten jalkapalloharrastusta. Rahaston toimintaan pääset tutustumaan lisää täältä &gt;&gt;
Aulis Rytkönen
5.1.1929-16.4.2014
HJK-kaudet pelaajavalmentajana: 1960–66, 1969 (8)
Suomen mestaruus: 1964 
Suomen cupin voitto: 1966 
Pääsarjaottelut: 158 (HJK:ssa 72) 
Maalit: 68 (HJK:ssa 19)
A-maaottelut: 37 
Maalit: 7
HJK-kaudet valmentajana: 1967–71, 1975–79 (10) 
Suomen mestaruus: 1978 
A-maajoukkueen valmentaja: 1975–78 
Suomen mestaruudet HJK:n naisten valmentajana: 1973–75, 1984, 1986–88, 1991, 1995–96 (10) 
Suomen cupin voitot: 1984–86, 1991 (4)
Ura ulkomailla: 
FC Toulouse 1952–60. 
Ranskan cupin voitto 1957.
Muut saavutukset: 
Vuoden pelaaja 1949–50, 1952 (Urheilutoimittajien liitto). 
Vuoden valmentaja 1978. 
Suomalaisen jalkapallon ja HJK:n Hall of Famen -pelaaja. 
HJK:n tähtijoukkueen 1907–2007 pelaaja.

6. Aulis Rytkönen

Vuonna 1962 HJK oli muutostilassa sen pudottua mestaruussarjasta. Vanhentunutta joukkuetta alettiin uudistamaan ja nuorentamaan puheenjohtaja Olli Lyytikäisen tuella. Sen johdosta Klubin ryhmään liittyi myös uransa HJK:n farmiseurassa Helsingin Tovereissa aloittanut maalivahti Paavo Heinonen.
Nuorennusleikkauksen johdosta HJK:n vuoden 1964 mestaruusjoukkue oli ikärakenteeltaan tasapainoinen kokonaisuus. Heinonen ei kuitenkaan saanut vuoden 1964 mestaruutta vyölleen, nuori mies oli parhaillaan sotaväessä. Kuitenkin seuraavalla 21-vuotias Heinonen korvasi Urho Örnin Klubin ykkösveskarina.
Vuoden 1965 ikimuistoisin ottelu saatiin kokea HJK:n päästyä ensimmäistä kertaa Euroopan cupiin, ja vastaan arvottiin Matt Busbyn johtama Manchester United. Ottelu sai surkean alun, kun skotlantilainen David Herd teki heti ottelun ensimmäisellä minuutilla maalin Heinosen selän taakse. Heinonen kuitenkin liimasi kaksi Bobby Charltonin komeaa laukausta, ja HJK:n usko palasi. Lopulta ottelu päättyi Klubin 2–3-tappioon. HJK:n maalintekijät ottelussa olivat Kai Pahlman ja Markku Peltoniemi. Toiseen osaotteluun lähdettiin toiveikkaina, mutta kaikki oli lopulta liian suurta. Jo ManU:n harjoitusstadion sai klubilaiset haukkomaan henkeään. ManU voitti 6–0, pieni selitys oli uuden huippuvahdin, Paavo Heinosen, loukkaantuminen.
Maalin ManU:n verkkoon tehnyt Pahlman oli 1960-luvun lopun suurin HJK-tähti. Viihdetaiteilija-Pahlman oli HJK:lle arvokas mainos- ja markkinointiväline, mutta ei Klubin ainoa viihdejulkkis. Ohjaajaharjoittelijana toiminut Paavo Heinonen perusti yhdessä Kai Pahlmanin ja Kaj Österbergin kanssa raitapaidoissa esiintyneen Futistrion.
Lisäksi Paavo Heinonen sekä Markku Peltoniemi alkoivat seurustella suositun Koivistolaiset-lauluyhtyeen muodostaneiden Annelin ja Anjan kanssa. Anneli kulki ”Paven” käsipuolessa, ja nosti juorulehdissä esiin suhteensa HJK:hon aina sopivan tilaisuuden tullessa. Kovana harjoittelijana tunnettu Heinonen harrasti jalkapallon ja laulamisen ohella myös käsipalloa. Käsipallossa hänen seuransa oli UK-51, kuten monella muullakin jalkapalloilijalla. Useat futarit nimittäin pitivät talvisin kuntoaan yllä käsipalloa pelaten, koska jalkapallokausi loppui lokakuussa ja alkoi vasta helmikuussa.
186-senttinen Heinonen nousi 1960-luvun puolivälin jälkeen tähtikategoriaan myös kentällä. Hänen vahvuutensa olivat urheilullisuus sekä kimmoisuus, ja monet muistavatkin Heinosen juuri komeista dyykkauksista. Heinonen voitti HJK:ssa Suomen Cupin 1966 ja teki maajoukkuedebyyttinsä kesäkuussa 1968 Belgiaa vastaan. Heinonen pelasi vuosina 1968–1972 Suomen maajoukkueessa yhteensä 13 A-maaottelua.
HJK:ssa kauan jahdatun Suomen mestaruuden hän voitti kaudella 1973. Valmentajana mestaruuskaudella hääri pelaajauransa edellisellä kaudella lopettanut Heinosen bändikaveri Kai Pahlman, jonka pelitavan kulmakivenä oli loistavissa kantimissa ollut maalivahtipeli. Klubin maalin suulla vuorotteli kaksi maajoukkuetason miestä, sillä Heinosen lisäksi vastuuta kantoi nuorten maajoukkueeseen noussut Kari Niskala. Lisäksi HJK:n maalivahtivalmentajana toimi tuolloin suomalaisen maalivahtivalmennuksen uranuurtaja Thure Sarnola.
Heinonen lopetti pelaajauransa HJK:ssa 1977. Kaikkiaan hän pelasi HJK:n riveissä 164 pääsarjaottelua. Pelaajauransa jälkeen hyvänä joukkuehengen luojana tunnettu Heinonen toimi Helsingin Jalkapalloklubin maalivahtivalmentajana ja ylläpiti ex-huippuveskareiden jatkumoa HJK:n maalivahtivalmennuksessa. Hän valmensi muun muassa Klubin 80- ja 90-lukujen tähtivahti Markku ”Fana” Palmroosia, joka on taas toiminut A-maajoukkueen maalivahtivalmentaja.
Paavo Heinonen valittiin vuosikymmeniä HJK:ta palveltuaan seuran kunniagalleriaan vuonna 1997.
Paavo Heinonen 
30.5.1944–
HJK-kaudet: 1962–1977 (16) 
Pääsarjaottelut: 164 
Suomen mestaruudet: 1973 (1) 
A-maaottelut: 13
Muut saavutukset:
HJK:n maalivahtivalmentaja: 1979–1984 
5 A-maaottelua Suomen miesten käsipallomaajoukkueessa 
Futistrio-yhtye 
Cantores Minoresin jäsen

7. Paavo Heinonen

Kun HJK vuonna 2007 täytti 100 vuotta, seuran satavuotishistorian kirjoittajat valitsivat kaikkien aikojen HJK-joukkueen. Satavuotiaan HJK:n all stars -joukkue vilisee mestareita ja cup-voittajia. Lauri Lehtinen on poikkeus. Hän on tusinan ainoa, joka ei koskaan juhlinut Suomen mestaruutta tai kohotellut cup-kannua. Lehtisen kova osa oli olla seuran historian pisimmän kuivan kauden sankari.
Lehtinen esiintyi ensi kertaa Klubin edustusjoukkueessa kaudella 1944 ollessaan vasta 16-vuotias. Pysyvästi rinkiin hän nousi toisen maailmansodan jälkeen ja pelasi yhtäjaksoisesti vuoteen 1962 saakka. Koko 1950-luvun hän oli joukkueen kapteeni. SM-sarjaotteluita Lehtiselle kertyi yli 200, vaikka HJK pelasi tuolloin useita kausia myös Suomen sarjassa.
Lehtinen oli pitkä, järkevä ja luotettava toppari. Hän pelasi uhrautuvasti ja huolehti oman maalin edustan siivoamisesta. Korkeat pallot liikkuvainen ja ulottuva Lehtinen katkaisi varmasti. Häntä pidettiin selkärankana, jonka poissa ollessa koko puolustus huojui.
Uransa huipulla Lehtinen oli 1950-luvun puolivälissä. Klubin ja maajoukkueen kapteeni tuntui loistavan ottelusta toiseen, hänet nimettiin usein ”puolustuskoneiston tehomieheksi”. Suomen Urheilulehti tiivisti erään vuoden 1956 peliraporttinsa kuvaavasti: ”Lehtinen oli tietysti koko joukkueen paras.” Samana vuonna HJK ylsi hopealle, ja Lehtinen valittiin Suomen parhaaksi pelaajaksi.
Luottotoppari pelasi 29 A-maaottelua, mieleenpainuvimpana niistä 3–3-tasapeli Ruotsia vastaan Helsingissä 1953. Helsingin olympiakisoihin 1952 Lehtinen ei vielä pelaajana päässyt, mutta oli mukana juoksuttamassa Paavo Nurmen stadionille tuomaa olympiatulta tornin jyrkkiä portaita pitkin huipulla odottaneelle Hannes Kolehmaiselle.
Helsingin Allianssin riveissä Lehtinen nähtiin parikymmentä kertaa, ja HJK:ta hän valmensi jo peliuransa aikana 1952–56.
Eilen lauantaina 2.4. Veikkausliigan kauden avausottelussa HJK – IFK Mariehamn kunnioitettiin Lauri Lehtisen muistoa hiljaisella hetkellä.
Lauri Lehtinen 
s. 19.8.1927 – k. 23.3.2016
HJK-kaudet: 1944, 1947–62 (17) 
Pääsarjasarjaottelut: 220 
Maalit: 18 
A-maaottelut: 29 
Muut saavutukset: 
– Vuoden pelaaja 1956 (SPL ja Urheilutoimittajien liitto) 
– Suomalaisen jalkapallon ja HJK:n Hall of Fame -pelaaja 
– HJK:n Suomen mestarijoukkueen 1964 joukkueenjohtaja 
– HJK:n tähtijoukkueen 1907–2007 pelaaja
Lähde: HJK Seniorit ry

8. Lauri Lehtinen

Miikka Toivola voitti Turun Palloseuran paidassa Suomen mestaruuden 1971 ja 1972. Jälkimmäisenä vuonna hänet valittiin vuoden pelaajaksi Suomessa. Ei ihme, että hyökkääjän siirto HJK:hon kaudeksi 1973 oli kotimaisen pelaajaruletin merkkitapauksia.
HJK maksoi laadusta. Toivolan peliäly oli terävä, syötöt tarkkoja ja vasemman jalan laukaus ruudikas. Tulosta tuli heti avauskaudella. Klubi voitti mestaruuden 1973, ja Toivola oli joukkueen paras maalintekijä, vaikka valmentaja Kai Pahlman hyödynsi hänen taitojaan ja näkemystään enimmäkseen keskikentällä. Kauden päätteeksi Toivola palkittiin vuoden avainpelaajana.
Monipuolinen Toivola pelasi HJK:ssa aina vuoteen 1980, yhteensä kahdeksan kautta. Uransa viimeistä mestaruutta hän tuuletti syksyllä 1978. Samana vuonna Palloliitto valitsi hänet toistamiseen vuoden pelaajaksi.
Toivola oli maajoukkueen vakiokasvo. EM-karsinnan maaliton tasapeli Italiaa vastaan Roomassa 1975 oli yksi hänen pelaamistaan 61 A-maaottelusta.
Peliuransa jälkeen Toivola liittyi siihen nimekkääseen porukkaan, jonka jäsenet ovat ensin pelanneet ja sitten valmentaneet HJK:ssa. Porissa syntynyt Toivola luotsasi Klubia 1983–84. Ensimmäinen kausi päättyi SM-hopeaan, mutta toinen kultaisemmin: syksyllä 1984 HJK voitti Toivolan johdolla Suomen cupin.
Myöhemmin Toivola toimi myös HJK:n A-poikien valmentajana ja seuran valmennuspäällikkönä.
Miikka Toivola
Syntynyt 11.7.1949
HJK-kaudet: 1973–80 (8)
Suomen mestaruudet: 1971–73, 1978 (4) (TPS:ssa kaksi ensimmäistä, HJK:ssa kaksi viimeistä) 
Pääsarjaottelut: 257 (HJK:ssa 176) 
Maalit: 69 (HJK:ssa 45) 
A-maaottelut: 61 
Maalit: 4
Kaudet HJK:n valmentajana: 1983–84 
Saavutukset valmentajana: SM-hopea 1983, Suomen cupin voitto 1984 
Muut saavutukset: 
Vuoden pelaaja 1972 (SPL ja Urheilutoimittajien liitto) ja 1978 (SPL). 
Vuoden avainpelaaja 1973. 
Suomalaisen jalkapallon Hall of Fame –pelaaja. 
HJK:n Hall of Fame –pelaaja. 
HJK:n tähtijoukkueen 1907–2007 pelaaja.

9. Miikka Toivola

Jari Europaeus oli yksi HJK:n kultaisen sukupolven runkopelaajista, joka edusti niin seuraa kuin maajoukkuettakin luotettavaakin luotettavammin.
Topparin pelipaikalta ”Euffa” johti joukkuettaan usein myös kapteenin nauha hauiksen ympärillä. Euffa oli jo juniorina ikään kuin ikäisiään vanhempi ja henkisesti kypsempi. Martti Kuusela nosti 19-vuotiaan puolustajalupauksen kesken kauden 1981 suoraan avaukseen, jossa nuorukainen myös pysyi. Yksi Kuuselan perusteista oli Europaeuksen hyvä asenne. Kausi päättyi Suomen mestaruuteen. Tinkimättömästä asenteesta hyötyi myöhemmin moni muukin joukkue ja valmentaja.
Europaeus kuului 1960-luvun alkupuoliskolla syntyneiden pelaajien ryhmään, jonka muita jäseniä olivat mm. Jari Rantanen, Pasi Rautiainen, Markku Kanerva, Erik Holmgren, Pasi Rasimus, Kari Martonen, Reijo Linna, Petteri Schutchskoff ja Erkki Valla. Nämä pelaajat muodostivat ydinryhmän siinä HJK:ssa, joka hallitsi suomalaista seurajalkapalloa 1980-luvulla yhdessä Kuusysin kanssa.
Europaeus ei tosin kauan pelannut Suomessa vaan siirtyi Ruotsiin, jossa edusti mm. Gefleä ja Österiä. Euffa palasi kaudeksi 1989 Suomeen Rovaniemelle, ennen kuin puki ylleen HJK-paidan koko 90-luvun alkupuoliskon ajaksi.
Maajoukkueessa Euffa oli 1980-luvun runkopelaajia, joka sai tililleen 56 A-maaottelua.
Pelaajauransa jälkeen Euffa valmensi menestyksellä mm. PK-35 Vantaata, Atlantista ja Viikinkejä, jotka hän nosti kaudella 2006 Veikkausliigaan ja veti myös seuran ainoan Veikkausliigakauden. HJK:ssa Euffa on valmentanut A-junioreita.
Jari Europaeus 
Syntynyt 29.12.1962 
HJK-kaudet: 1981–1984, 1990–1995 (10) 
Suomen mestaruudet: 1981,1990,1992 (3) 
Suomen cupin voitto: 1993 
Pääsarjaottelut: 253 (HJK:ssa 226) 
Maalit: 11 
A-maaottelut: 56 
Ura ulkomailla: 
Gefle 1984–86, Öster 1987–88 
Muut saavutukset: 
HJK:n Hall of Fame -pelaaja.

10. Jari Europaeus

Puolustajana pelannut Henry ”Velu” Forssell oli Malmin Palloseuran kasvatti, joka siirtyi HIFK:n riveihin kaudeksi 1966. HIFK putosi Mestaruussarjasta kauden 1966 päätteeksi ja vuotta myöhemmin Forssell siirtyi Helsingin Jalkapalloklubiin.
1960–70-lukujen taite oli kuitenkin myös HJK:lle hankalaa aikaa: Klubi oli joutunut rankkoihin taloudellisiin ongelmiin ja joutui ajamaan alas toimintaansa muissa lajeissa kuin jalkapallossa. 1972 rankkojen saneeraustoimien keskellä HJK:n miesten jalkapallojoukkue taisteli sarjapaikasta Forssell puolustuksen lukkonaan.
Pienikokoisen, liukasliikkeisen ja loistavan pelisilman omaavan järkipelaajan panosta putoamiskamppailussa ei sovi aliarvioida. HJK:n kausi päättyi helpotuksen huokaukseen, sillä HJK sijoittui yhdeksänneksi ja säilytti viimeisenä joukkueena sarjapaikkansa. Sen sijaan mestarisuosikkina kauteen lähtenyt HIFK jäi kymmenenneksi ja lähti kohti suurta tuntemattomuutta. Mestaruussarjapaikan menettäminen olisi merkinnyt todennäköisesti HJK:n huippujalkapallon päätepistettä: velkataakka sekä pelaajien ja tukijoiden kaikkoaminen olisi aiheuttanut syöksykierteen alasarjoihin – kuten HIFK:lle kävi.
Mestaruus voitettiin yllättäen heti seuraavalla kaudella 1973. Irrottautuminen HJK:lle kalliiksi tulleesta jääkiekosta ja Paavo Einiön taloudellinen tuki takasivat sen, että jalkapallon tulevaisuus HJK:ssa näytti valoisalta. Päävalmentajana kaudella 1973 aloitti läpi uransa yleisöä katsomoon vetänyt Kai Pahlman, jonka näkyvyyden ja kontaktien avulla Klubiin onnistuttiin hankkimaan niin taloudellisia tukijoita kuin uusia pelaajia. Hyökkäyspäätä vahvistettiin muun muassa Turun Palloseurasta siirtyneillä Miikka Toivolalla ja Heikki Suhosella, joka on mestaruussarjan tehokkain maalitykki kautta aikojen.
Mestaruuden takuumiehinä toimivat silti Forssellin johtama HJK:n puolustuslinja sekä maajoukkuetason maalivahtikaksikko, johon kuuluivat Paavo Heinonen ja Kari Niskala. Mestaruuden tae olikin Pahlmanin modernisoima HJK:n puolustuspeli: Klubi siirtyi pelaamaan systemaattista miesvartiointipeliä.
HJK kehittyi 1970-luvun edetessä. Klubin jalkapallotoiminta 1970-luvun lopulla oli vakaammalla pohjalla kuin edellisellä mestaruuskaudella. Siitä osoituksena viiden vuoden tauon jälkeen kaudella 1978 voitettu mestaruus. HJK:n mestaruusmiehistössä paikkansa vakiinnuttivat lupaavat nuorukaiset Pasi Rautiainen ja Ari Lehkosuo. Kaksikon oli helppo pelata rohkeaa peliä, sillä tausta oli turvattu topparina häärineen Forssellin toimesta.
Hiljaisen oloinen Velu oli tunnettu vikkelistä jaloistaan. Hän ehti tikittävällä askeleellaan joka paikkaan. Kellontarkalla topparilla oli myös loistava pelisilmä ja erinomainen laukaus, jota Forssell hyödynsi erityisesti vapaapotkuissa. Sisäkierteinen vapari oli maankuulu ja pelätty ase.
14. kautta kestäneellä mestaruussarjaurallaan Forssell pelasi 287 ottelua ja teki niissä 19 maalia. HJK:ta kova sotaratsu edusti 13 kautta. Maajoukkueessa Forssell pelasi 15 ottelua – maaottelumäärä jäi taitojen edellyttämää vähäisemmäksi. Forssell valittiin Klubin 90-vuotisjuhlien yhteydessä HJK:n kunniagalleriaan.
Syntynyt 25.12.1947
HJK-kaudet: 1968–1980 (13) 
Suomen mestaruudet: 1973, 1978 (2) 
Pääsarjaottelut: 287 
Maalit: 19 
A-maaottelut: 15
Muut saavutukset: 
HJK:n Hall of Fame -pelaaja numero 11.

11. Henry Forssell

Keskikenttäpelaaja Juha ”Dalla” Dahllund on yksi Klubin kaikkien aikojen persoonista. Helsingissä syntynyt ja kasvanut Dahllund nousi HJK:n mestaruussarjajoukkueeseen 18-vuotiaana kaudeksi 1972. Keskikentän maestro operoi nuoresta iästään huolimatta suurella itseluottamuksella niin kentällä kuin pukukopissakin.
Vuonna 1975 HJK:hon siirtynyt kolme vuotta Dahllundia nuorempi Atik Ismail muistelee HJK:n historiikissa(Tähtien Tarina), kuinka ”Iso-D” opasti hänet nuorena tulokkaana talon tavoille: missä istutaan pukukopissa, kuka hakee harjoituksissa Dallan ohi ampumat pallot, kuka hankkii tupakat ja kuinka Dahllund lupasi hinata niin Atikin kuin Jyrki Niemisen huipulle – ”vaikka se raskasta olikin”.
Kaudella 1977 mestaruussarjassa pelannut paikallisvastustaja Kiffen onnistui nappaamaan Dahllundin ja Ismailin HJK:lta. Kaverukset saivat temmeltää mielihalujensa mukaan ja tehoja syntyi. Dahllund-Ismail-duolla oli aina erityinen yhteys: Dalla itse veistelee tehneensä Atikista pelaajan ja syöttäneensä kaikki tämän maalit. Klubin onneksi Atik ja Dalla palasivat HJK:hon heti seuraavalla kaudella.
Maajoukkueeseen Dahllund nousi vuonna 1976 ja pelasi 22 A-maaottelua vuoteen 1984 päättyneellä maajoukkueurallaan. Dalla edusti Suomea myös Moskovan 1980 olympiakisoissa, jotka ovat toistaiseksi viimeiset olympialaiset, joihin Suomen jalkapallomaajoukkue on osallistunut. Suomi sijoittui alkulohkossaan kolmannekseksi ja jäi ulos pudotuspeleistä, mutta Dahllundin hyvät otteet eivät jääneet huomaamatta, sillä Urheilutoimittajain liitto valitsi hänet vuoden suomalaisjalkapalloilijaksi 1981.
Moskavan olympiakisojen tunnelmiin palattiin 2013 Atik Ismailin Mestaruussarjan Maestrot 1960–1989 -kirjan julkistamistilaisuudessa. Kun Atik mainitsi tilaisuudessa Jouko Soinin tehneen Suomen toistaiseksi viimeisen maalin olympialaisissa, huumorimies Dahllund kysyi heti, kuka syötti – oikea vastaus oli tietty hän itse.
Maalintekijä Soinia Dahllund kutsuu nimellä Moukarihäkki-Soini, koska Dahllundin mukaan laitapakki Soini päätti nousunsa keskittämällä tai laukomalla Olympiastadionin moukarihäkkiin. Soini kiistää ja kertoo osuneensa moukarihäkkiin vain kerran.
Suuresta suustaan huolimatta Dahllund pystyi lähes aina perustelemaan puheensa esityksillään pelikentillä. Dalla oli HJK:n kantava voima ja todellinen isähahmo vuosikausia. Hän voitti HJK:ssa Suomen mestaruuden 1973, 1978, 1981 ja 1985 sekä Suomen Cupin vuosina 1981 ja 1984. Kaikkiaan hän pelasi HJK:n ja Kiffenin joukkueissa 259 SM-sarjaottelua vuosina 1972–1985 ja teki niissä 22 maalia.
Ennemmin pelinrakentajana tunnettu Dahllund pelasi viimeisen kautensa HJK:ssa 1985. Tuolla kaudella HJK:n valmentajana aloitti aiemmin Palloliitossa alle 21-vuotiaita valmentanut Jyrki ”Jyrä” Heliskoski, joka siirsi ensitöikseen laitahyökkääjänä pelanneen Markku ”Rive” Kanervan keskikentälle maestro Dahllundin viereen. Dalla ilmoitti varsin nopeasti Rivelle, että ”jos saat pallon, teet pelin itsellesi ja muille helpommaksi antamalla sen minulle”.
Heliskosken tavoitteena oli muuntaa HJK:n toimintaa amatööriajoista kohti ammattilaisuutta. Jyrä näytti heti valmentajaksi tultuaan, mikä hän on miehiään, kun kaikki sakot pantiin täytäntöön myös kokeneimmille kavereille. Kova kurinpito oli kova paikka vanhoille runkopelaajille – Dallakin joutui myöntämään, ettei ollut ”koskaan niin kallista viinaa juonut” kuin Heliskosken aikakaudella. Suurin osa ymmärsi kurin merkityksen, mutta Dahllund päätti HJK-uransa tuohon kauteen, osittain koska ei halunnut Heliskosken määräävän elämästään.
Sanavalmis Dalla ei muutenkaan ollut valmentajille helppo pala purtavaksi: hän tykkäsi haastaa valmentajan ja tietää, miksi toimittiin niin kuin toimittiin. Vahva keskikenttä pelaaja siirtyi seuraavaksi kaudeksi VanPaan (Vantaan Pallo-70), jossa lopetti aktiiviuransa vuonna 1992.
Syntynyt 20.3.1954 
Kuollut 14.9.2025
HJK-kaudet: 1972–1976, 1978–1985 (13) 
Suomen mestaruudet: 1973, 1978, 1981, 1985 (4) Suomen cupin voitot: 1981, 1984 (2) 
Pääsarjaottelut: 259 (HJK:ssa 237) 
Maalit: 22 (HJK:ssa 18) 
A-maaottelut: 22
Muut saavutukset: 
HJK:n Hall of Fame -pelaaja numero 12. 
Urheilutoimittajain liiton vuoden jalkapalloilija 1981

12. Juha Dahllund

Pasi Rautiainen pelasi nappulana PK-35:ssä ja HPS:ssa, mutta siirtyi 11-vuotiaana HJK:hon. Hänessä oli kaikkea sitä, mitä Klubi saattoi toivoa: lahjakkuutta, määrätietoisuutta, kunnianhimoa. Rautiainen halusi menestyä ja harjoitteli ahkerasti myös omalla ajallaan.
Tuntikaudet pallon kanssa tuottivat tulosta. Pienestä koostaan ja heiveröisyydestään huolimatta Rautiainen pelasi ensimmäisen SM-sarjaottelunsa jo 16-vuotiaana keväällä 1978. Samana syksynä hän oli ratkaisemassa HJK:lle Suomen mestaruutta. A-maajoukkueessa Rautiainen debytoi 17-vuotiaana talvella 1979, nuorimpana suomalaispelaajana kautta aikojen.
Rautiainen eli joka solullaan pelissä. Intohimoisen taistelijan ja ikiliikkujan pelikäsitys ja taito syöttää olivat poikkeuksellista herkkua Suomessa. Yhden kosketuksen peli ihastutti katsojia ja vihastutti vastustajia.
Rautiaisen taidot ja pelitapa huomattiin ulkomailla. Joulukuussa 1979 saksalaisjätti Bayern München solmi sopimuksen nuoren suomalaisen kanssa. Hän pelasi Münchenissä vain yhden ottelun mutta löi itsensä läpi kivikovassa Bundesliigassa Werder Bremenin ja Arminia Bielefedin joukkueissa.
Jatkuvat jalkavammat pakottivat Rautiaisen palaamaan kotimaahan jo varhaisessa vaiheessa. Toisen Suomen mestaruutensa keskikenttätaituri voitti Klubissa syksyllä 1990. Rautiaisen komean uran jäähyväisottelu, jota tähdittivät useat hänen nimekkäät pelikaverinsa, pelattiin Olympiastadionilla kesällä 1995.
Peliuransa jälkeen Rautiainen nousi suomalaisen valmentajakaartin eliittiin. Hän luotsasi mm. FC Jokerit Suomen cupin voittoon 1999, virolaisen FC Floran pronssille 2005 sekä hopealle 2007 ja 2008, sekä viimeksi Turun Palloseuran kaudella 2009 kolmanneksi.
Viime vuosina ”Pablo” on tullut tunnetuksi jalkapallo-ohjelmien värikkäänä tv-kommentaattorina.
Pasi Rautiainen
Syntynyt 18.7.1961
HJK-kaudet: 1978–79, 1986, 1989–92, 1994 (7)
Suomen mestaruudet: 1978, 1990 (2) 
Pääsarjaottelut: 106 
Maalit: 22
A-maaottelut: 25 
Maalit: 1 
Ura ulkomailla: FC Bayern München 1980, SV Werder Bremen 1980–82, DCC Arminia Bielefeld 1982–86, FC Locarno 1986–87, SG Wattensheid 1987–88 
Bundesliigaottelut: 116 
Maalit: 14
Muut saavutukset:
Vuoden pelaaja 1982 (Urheilutoimittajien liitto). 
HJK:n Hall of Fame -pelaaja. 
Suomen cupin voitto FC Jokerien valmentajana 1999. 
HJK:n tähtijoukkueen 1907–2007 pelaaja.

13. Pasi Rautiainen

Hyökkääjänä pelannut Jyrki Nieminen oli kotoisin Salosta ja Vilppaan kasvatteja. Kaudeksi 1970 hienosti pelannut 19-vuotias ”Jykke” siirtyi luonnollisesti Turun Palloseuraan, mutta Nieminen ei päässyt kahdella TPS-kaudellaan paljoakaan SM-sarjan otteluissa kentälle, joten hän palasi takaisin kotiin kaudeksi 1972.
Raketinnopea Nieminen oli 2. divisioonan Vilppaaseen turhan hyvä peluri, mutta nautti harrastuksesta. Kaudella 1974 hän teki Salolle peräti 25 osumaa, ja 1975 hän heilutti maaliverkkoa 18 kertaa. Seuraavaksi kaudeksi HJK nappasi Niemisen riveihinsä: Helsinkiin muuttamisen takana ei kuitenkaan ollut jalkapallo vaan vaimon opiskelu Poliklinikalla. Jalkapallo ei Jyken mukaan ollut hänelle ”mikään vakava harrastus”, kuten ei ollut myöskään koripallo, jossa Nieminen oli myös lahjakas.
Sopimusneuvotteluissa HJK:n puheenjohtaja Kari Salonen kyseli, paljonko Nieminen haluaa pelaamisestaan. Jykke ilmoitti taksaksi 3000 markkaa verottomana. Sopimus oli HJK:lle huippuedellinen: heti ensimmäisessä SM-sarjaottelussaan Klubin paidassa Nieminen iski kolme maalia Gamlakarleby Bollklubbia vastaan.
Seuraavan kauden alkaessa Nieminen vaati jo 27 000 markkaa kaudesta. Neuvotteluja hoitanut HJK:n rahoittaja ja viihdealan monitoimimies Paavo Einiö päivitteli yhdeksänkertaiseksi noussutta vaatimusta. Nieminen totesi ottaneensa selvää, mitä muut tienaavat. Siihen Einiö, että ”jaaha” ja siirsi jatkoneuvottelut puheenjohtaja Saloselle, joka oli perinteisesti hoitanut ikävät ja hankalat asiat.
Nieminen nousi A-maajoukkueeseen ensimmäisellä HJK-kaudellaan vuonna 1976. Jykke kuului A-maajoukkueen profiilipelaajiin varsinkin 80-luvulla. Nieminen pelasi urallaan yhteensä 45 maaottelua ja teki niissä yhdeksän maalia. Nieminen oli myös ensimmäinen suomalainen, joka teki Wembleyllä maalin Suomen ja Englannin kohdatessa.
Kova asenteinen Nieminen oli menestys niin Klubissa kuin maajoukkueessa, eivätkä hänen otteensa jääneet huomaamatta. Nieminen siirtyi kauden 1977 päätteeksi Ruotsin kakkossarjan Eskilstunaan 100 000 markan siirtosummalla. HJK:n saamilla rahoilla saatiin turvattua seuran tulevaisuutta sekä rakennettiin kauden 1978 mestarijoukkueen pohjat. Niemisen ura taas jatkui Eskilstunan jälkeen Tukholman AIK:ssa, jonne Jykke myytiin 1979.
Nieminen nousi Tukholmassa loistavilla otteillaan fanien suosikiksi. Jykke edusti AIK:ta kauden 1983 loppuun saakka ennen palaamistaan takaisin Suomeen. Hän siirtyi jäähdyttelemään 3. divisioonan Vantaan Palloon kaudeksi 1984, mutta Jykke saatiin houkuteltua seuraavana vuonna vielä HJK:hon, jossa hän vaihtoi pelipaikkaa puolustajaksi.
Vuonna 1985 Nieminen voittikin Klubissa ensimmäisen Suomen mestaruutensa. Uransa Nieminen lopetti 1987 toiseen Suomen mestaruuteen, jonka jälkeen hän siirtyi Klubin valmennustiimiin. Lisäksi Nieminen oli päävalmentajana Suomen naisten maajoukkueessa 1989–1992. Valmentajana Nieminen oli Ruotsissa opittuun tyyliin ihmisläheinen ja luotti paljon värikkääseen persoonaansa, vaikkei mikään suupaltti ollutkaan.
Niemisen viimeisillä HJK-kausilla valmentaja toimi Jyrki ”Jyrä” Heliskoski, joka toimi HJK:n päävalmentajana 1985–1989 menestyksekkäästi voittaen kolme mestaruutta. Hänen seuraajansa ei kalvennut Jyränkään rinnalla, kaudella 1990 HJK:n mestaruuteen valmensi ehkä kaikkien aikojen paras suomalaisvalmentaja, Martti Kuusela.
HJK:n toimistolla seuraavaan kauteen Kuuselan alaisuudessa lähdettiin suurin odotuksin – eikä vähiten siksi, että joukkueeseen oli liittynyt nuori Jari Litmanen. Kuusela kuitenkin ilmoitti tammikuussa, että häntä odottaa valmentajapesti Belgiassa, eikä Klubilla ollut muuta mahdollisuutta kuin toivottaa onnea matkaan. Myös avainpelaaja Markku ”Rive” Kanerva siirtyi kauden alla Ruotsin ammattilaiskentille Elfsborgiin.
HJK:lla tuli todella kiire saada muutaman kuukauden varotusajalla valmentaja alkavaa kauteen 1991. Olli-Pekka Lyytikäinen kysyi ensimmäiseksi olisiko kakkosvalmentaja Jari-Pekka ”Gene” Keurulainen halukas vastuuvalmentaja, ei ollut. Seuraavaksi Lyytikäinen kääntyi ex-valmentaja Heliskosken puoleen, joka suositteli Ruotsissa valmentajaksi kouluttautunutta Niemistä. Se oli Lyytikäisen mielestä hyvä idea ja valmennusvastuu siirtyi Niemiselle.
Nieminen liittyi valmentajaksi haastavaan ajankohtaan. Edelliset päävalmentajat olivat todella vaativia ja luottivat todella rankkoihin harjoituksiin. Muutos oli suuri, eikä Niemisen tuoma ruotsalaiskulttuuri miellyttänyt pelaajia. Peli ei lähtenyt kulkemaan missään vaiheessa, mutta pelien mentyä suotuisasti ristiin HJK:lla oli vielä mahdollisuus mestaruuteen kolme kierrosta ennen päätöstä. Kuusysin mestaruuteen päättyneellä kaudella lopputuloksena oli kuitenkin viides sija, ja ristiriitainen kausi päättyi Niemisen potkuihin.
Potkut eivät onneksi jättäneet korjaamattomia säröjä Niemisen ja Klubin väleihin. Jykke oli vaikuttanut HJK:ssa vuosikausia ja luonut vahvat siteet seuraan. Nieminen, yksi Klubin suurista persoonista, valittiin HJK:n 90-vuotisjuhlien yhteydessä seuran kunniagalleriaan ensimmäisten 16 pelaajan joukossa.
Syntynyt 30.3.1951
HJK-kaudet: 1976–1977, 1985–1987 (5) 
Suomen mestaruudet: 1985, 1987 (2) 
Pääsarjaottelut: 121 (HJK:ssa 108) 
Maalit: 23 (HJK:ssa 22) 
A-maaottelut: 45 
Maalit: 9
HJK-kaudet valmentajana: 1991
Muut saavutukset: 
HJK:n Hall of Fame -pelaaja numero 14.

14. Jyrki Nieminen

Hanna-Mari Sarlin nousi HJK Naisten kakkosjoukkueesta edustusjoukkueeseen 12-vuotiaana, voitti Klubin paidassa 10 suomenmestaruutta, maalikuningattaren ja parhaan pelaajan tittelit useampaan kertaan, pelasi Ruotsissa ja valittiin ensimmäisenä naisena suomalaisen jalkapallon Hall of Fameen. Lista on vaikuttava.
Mitä jalkapallon täyteisistä vuosista jäi mieleen?
– Olin pelannut poikien kanssa pihapelejä ja saanut kipinän lajiin. Aloitin harrastamisen Kannelmäessä 9-vuotiaana. Olin 12, kun Heimo Laaksonen keräsi HJK:n naisten kakkosjoukkuetta. Lehdessä oli ilmoitus, jossa kutsuttiin kaikki innostuneet kokeilemaan Pirkkolan parkkikselle ja siitä minutkin sitten valittiin mukaan joukkueeseen.
– Tällainen nappula siellä sitten aloitteli jalkapallouraansa kaikkien niiden kokeneiden leidien joukossa. Osa osasi suhtautua siihen, että olin paljon nuorempi kuin muut, osa ei. Parin vuoden kuluessa joukkueen ikärakenne kuitenkin muuttui enkä muutenkaan ollut enää se keltanokka, Sarlin naurahtaa.
Sarlin koki HJK:n naisten menestyksekkään kauden 70-luvun lopulta 90-luvulle. Ajanjakso toi Sarlinille mestaruuksien lisäksi seitsemän Suomen Cupin voittoa (kuusi HJK:ssa, yksi Puotinkylän Valtissa), 236 pääsarjatason ottelua ja 107 pääsarjatason maalia sekä useita henkilökohtaisia tunnustuksia. Kansallisen Liigan parhaan maalintekijän palkinto kantaa yhä Sarlinin nimeä kunnianosoituksena näistä vuosista. Sarlin oli myös maajoukkueen kantava voima pelaten 47 A-maaottelua. Vuosikymmenten jälkeen Sarlin näkee menestyksen vuosissa kuitenkin paljon muutakin kuin gloriaa.
– Ei silloin mitään huippufutista pelattu. Valmentajien eväänä oli ainoastaan pelata laidan kautta eikä taktiikkaa muunneltu vastustajan ominaisuuksien mukaan. Peli olisi voinut olla ylipäätään älykkäämpää, niin seuroissa kuin maajoukkueessakin. Myös valmentajakaarti oli suppea, ei juuri ollut mistä valita.
– Kaiken kaikkiaan naisjalkapallon kehitys oli tuolloin Suomessa hyvin hidasta. Vasta 90-luvulla alkoi huomata, että taktinen puoli alkoi nousta merkittävämmäksi ja valmentajat osasivat sopeuttaa taktiikkaa vastustajaan. Seuroista nousi hyviä yksilöitä laajemman junioripohjan ansiosta. Samoin laadukkaita valmentajia oli entistä enemmän. Toisaalta esimerkiksi Ruotsissa oltiin monessa asiassa silti vielä edellä, Sarlin muistelee.
Hanna-Mari Sarlin 2 &#8211; HJK Helsinki 
Hanna-Mari Sarlin 
Lajin kehitys on jatkunut kiihtyvällä tahdilla Sarlinin ripustettua nappikset naulaan. Pedagogina Sarlin painottaa etenkin valmennuksessa tapahtuneiden muutosten merkitystä.
– Jalkapallon ja naisten roolin nousuhan on kansainvälinen ilmiö. Muualla Skandinaviassa on ollut moninkertaiset juniorimäärät jo 80-luvulla. Nyt tämä ilmiö on kiirinyt myös meille. Valmennuksen kehityksellä on myös oleellinen rooli hyvien yksilöiden nousuun. Fyysiseen valmennukseen on tullut valtavasti lisää repertuaaria ja henkinen valmennus on vakiinnuttanut paikkansa osana kokonaisvaltaista valmennusta. Valmentajat osaavat myös lukea joukkuelajin sosiaalisia ilmiöitä osana joukkueena kehittymistä paremmin kuin aiemmin.
– Olen tosi onnellinen, että meillä on Helmareissa Anna Signeulin kaltainen päävalmentaja. Hän keskittyy juuri oleellisiin asioihin eli yksilöihin ja sitä kautta joukkueeseen. On tärkeää, että pelaajien ja valmentajan välillä on avoin suhde ja ryhmän koheesio kasvaa sitä kautta. Vaikeistakin asioista on uskallettava puhua yhdessä. Pelaajan on tärkeä tiedostaa omat vahvuutensa, joiden varaan hän voi rakentaa aina uutta osaamista.
Sarlin on saanut seurata aitiopaikalta lajin kehitysharppauksia. Tulevaisuuden unelmaakin hän maalaa realistisin vedoin.
– Ideaalivisiossa saisimme yhä nostettua Kansallisen Liigan tasoa juniorityön ja valmennustason nostamisen kautta, vaikka paljon kehitystä onkin jo tapahtunut. Toivoisin myös näkeväni, että pelaajia kiinnitettäisiin pelaajauran jälkeen lajin muihin tehtäviin, jotta osaaminen ei valuisi pois lajin parista.
– 90-luvulta lähtien myös naisjalkapalloilijat alkoivat nousta esikuviksi. Ylipäätään medianäkyvyydellä ja esikuvien syntymisellä on valtava merkitys lajin kehitykselle. Samalla on säilytettävä mentaliteetti, että ei ole mitään ”mimmifutista” vaan tämä on täysin samanarvoista kuin miesten jalkapallo, Sarlin painottaa.
Klubissa harjoittelee tälläkin hetkellä satoja tyttöjä, joista moni unelmoi suurista areenoista. Sarlinin pedagoginen lähestymistapa tulee esiin myös Klubin nuorille terveisiä laadittaessa.
– Hyväksi futaajaksi kehittyy positiivisuuden ja iloisuuden kautta. On hienoa, että pelaa itse hyvin, mutta kaikista tärkeintä on laittaa kaveri loistamaan.
– Se oli yksi asia, joka puuttui mielestäni -80 ja -90 luvun naisten joukkueista. Ei meillä ehkä olisi ollut taitoakaan saada kaveria loistamaan, mutta myös halu puuttui. Emme pelanneet niinkään joukkueena vaan yksilöinä rinnakkain. Avoimen keskustelun myötä tämä on onneksi muuttunut. Nykyään hahmotetaan mikä merkitys on yksilöllä, mikä meillä yhdessä, Sarlin päättää.

15. Hanna-Mari Sarlin

Atik Ismailissa on paljon samaa kuin 1960-luvun lopun HJK-tähdessä Kai Pahlmanissa. ”Kaitsun” tavoin Atik oli kotimaan kenttien suurin väriläiskä; persoona, joka näkyi ja kuului kentällä ja kentän ulkopuolella – hyvässä ja pahassa. Iltapäivälehtien lööppien ja otsikoiden kohteena Ismail oli useammin kuin kukaan toinen silloisista suomalaispelaajista. Jos maestro Pahlman oli ylpeästi jazz, Hurriganesia jumaloinut Ismail oli rempseästi rock.
Katso Atikin Klubin Ytimessä -jakso <a href="https://youtu.be/BLtg7SbJGFI?si=isxTcdXaQMs--Hgd" target="_blank" rel="noopener">tästä</a>.
Ismail murtautui Klubin edustusjoukkueeseen kesällä 1976, piipahti vuoden Kiffenissä, mutta palasi sinivalkoisiin 1978. Kaudesta tulikin hyökkääjän paras: 20 osumaa tehtaillut Ismail voitti maalikuninkuuden ja HJK Suomen mestaruuden. Urheilutoimittajat valitsivat hänet vuoden parhaaksi pelaajaksi.
Ismail oli taitava ja ovela vasuri, ja hänellä oli erinomainen laukaus. Lyhyestä varrestaan huolimatta hän oli myös hyvä pääpelaaja. Yleisön lemmikiksi ja vetonaulaksi Atik nousi paitsi taitojensa ja maaliensa myös ehtymättömän temppuvalikoimansa ansiosta. Temperamenttinen hyökkääjä oli showmies vailla vertaa.
Ismail voitti kaksi mestaruutta ja kaksi Suomen cupia, kaikki Klubin paidassa. Yksittäiseksi huippuhetkeksi nousi syksyllä 1982 Atikin Olympiastadionilla ampuma 1–0-voittomaali Liverpoolin verkkoon Euroopan mestarien cupissa. A-maajoukkueessa hän pelasi 26 kertaa ja teki 7 maalia.
Atikin osaamista arvostettiin myös Suomen rajojen ulkopuolella. HJK-kasvatti pelasi ammattilaisena Turkissa, Belgiassa ja Ruotsissa, mutta kansainvälistä läpimurtoa häneltä ei lopulta koskaan nähty.
Peliuransa jälkeen Atik on jatkanut jalkapallon parissa valmentajana, asiantuntijakommentaattorina ja kirjoittajana.
Atikin kaksoisveli Adil pelasi HJK:ssa vuosina 1977–79 18 peliä.
Atik Ismail
Syntynyt 5.1.1957
HJK-kaudet: 1975–76, 1978–79, 1981–84 (8) 
Suomen mestaruudet: 1978, 1981 (2) 
Suomen cupin voitot: 1981, 1984 (2) 
Pääsarjaottelut: 201 (HJK:ssa 165) 
Maalit: 113 (HJK:ssa 99) 
Maalikuningas: 1978–79, 1982 
A-maaottelut: 26 
Maalit: 7 
Ura ulkomailla:
Besiktas 1978–79, KSV Waregem 1979, AIK 1980, RSC Anderlecht 1982–83. 
Muut saavutukset: 
Vuoden pelaaja 1978 (Urheilutoimittajien liitto).
Suomalaisen jalkapallon Hall of Fame -pelaaja
HJK:n Hall of Fame -pelaaja numero 4.
HJK:n tähtijoukkueen 1907–2007 pelaaja.

16. Atik Ismail

Markku Kanerva on 1900-luvun lopun HJK-ikoni. Hän aloitti pelaamisen HJK-Malmin kaupunginosajoukkueessa ja nousi ykkösjoukkueeseen kaudella 1983. Sen jälkeen hän edusti Klubia kolmea vuotta lukuun ottamatta aina syksyyn 1998. Kaudet 1991–92 Kanerva pelasi Ruotsissa IF Elfsborgissa ja 1993 FinnPassa.
Kanerva oli juniorivuosinaan sekä libero että hyökkääjä. Noustuaan miesten ryhmään Kanerva jahtasi maaleja hyökkääjänä, mutta muutaman vuoden kuluttua valmentaja Jyrki Heliskoski ”pudotti” hänet keskikentän kautta puolustuksen keskustaan. A-maajoukkueessa Kanerva debytoi 1987 topparina.
Hyökkääjänä Kanerva oli ulottuva, oikea-aikainen ja vaarallinen pääpelaaja. Topparina häntä kuvasivat osuvasti laatusanat luotettava, tyylikäs ja rauhallinen. Brasilialaisen Rivelinon mukaan lempinimensä ”Rive” saanut Kanerva sijoittui tarkasti eikä joutunut kolhimaan vastustajia. Hän olikin herrasmiehen maineessa kentällä ja kentän ulkopuolella.
Kanerva päätti uransa HJK:n historialliseen kauteen 1998. Kokenut puolustaja esiintyi Mestarien liigassa viidessä ottelussa. Kun Klubin viimeinen kotipeli PSV:tä vastaan oli päättynyt marraskuisella Olympiastadionilla, joukkuetoverit kantoivat Kanervaa kultatuolissa.
Opettajan ammatissa työskennellyt Kanerva palasi parin sapattivuoden jälkeen huippufutiksen pariin. Kaudet 2001–02 hän toimi Klubin liigajoukkueen kakkosvalmentajana ja vuosina 2004–2010 hän luotsasi päätoimisesti Suomen 21-vuotiaiden maajoukkuetta. Hän johti Suomen alle 21-vuotiaiden EM-lopputurnaukseen vuonna 2009.
Vuodesta 2011 lähtien Rive on kuulunut Suomen A-maajoukkueen valmennusryhmään. Kesäkuussa 2015 Kanerva nimitettiin maajoukkueen päävalmentajaksi Mixu Paatelaisen potkujen jälkeen. Puoli vuotta päävalmentajana toiminut Rive on tällä hetkellä Hans Backen vetämän maajoukkueen apuvalmentajana.
Markku Kanerva
Syntynyt 24.5.1964
HJK-kaudet: 1983–90, 1994–98 (13)
Suomen mestaruudet: 1985,1987–88, 1997 (4)
Suomen cupin voitot: 1984, 1996 (2) 
Pääsarjaottelut: 291 (HJK:ssa 265) 
Maalit: 29 (HJK:ssa 28)
A-maaottelut: 59 
Maalit: 1 
HJK:n kakkosvalmentaja: 2001–02 
Suomen 21-vuotiaiden maajoukkuevalmentaja: 2004 –10 
Ura ulkomailla: 
IF Elfsborg 1991–92. 
Muut saavutukset: 
Pelasi HJK:n Mestarien liigan joukkueessa 1998. 
Vei valmentajana Suomen alle 21-vuotiaiden maajoukkueen EM-lopputurnaukseen vuonna 2009. 
HJK:n Hall of Fame -pelaaja. 
HJK:n tähtijoukkueen 1907–2007 pelaaja.

17. Markku Kanerva

Voidaan perustellusti sanoa, että Peltsi jos joku täyttää Hall of Fame -kriteerit. HJK-kasvatti nousi edustusjoukkueen rinkiin ensimmäisen kerran 16-vuotiaana 1964, ja pelejä sinivalkoisessa raitapaidassa keskikenttämiehelle kertyi yli 140. Pelaajana hän voitti HJK:ssa yhden mestaruuden, kaksi hopeaa ja kolme pronssia.
17-vuotiaana lukiolaisena Peltoniemi teki vuonna 1965 maalin, joka on seurannut häntä siitä asti: HJK:n ensimmäisessä eurocup-karsintaottelussa pallo helähti Töölössä Manchester Unitedin verkkoon. Jatkopaikkaa karsinnassa ei tullut, mutta maalia ja legendaarista karsintaparia suomalaisen jalkapallon ystävät muistelevat Peltsin kanssa yhä tiiviisti. United-kohtaamisten jälkeen Peltsi on ollut pelaajana tai joukkueenjohtajana paikan päällä peräti 146 Klubin europelissä.
HJK:n joukkueenjohtajana Peltoniemi aloitti 32-vuotiaana vuonna 1980, ja tuhannen ottelun raja joukkueen taustavoimana ylittyi jo lähes 10 vuotta sitten. Nykyään Peltsin nimike Klubissa on kunniajoukkueenjohtaja. HJK Oy:n ja ry:n hallituksissa hän on toiminut vuosia kummassakin.
Haastatteluitakin on tietysti takana lukematon määrä. Vuonna 2013 Peltoniemi kommentoi Veikkausliigan sivuilla hyvän joukkueenjohtajan ominaisuuksia.
– Pitäisi olla omaa peliuraa takana, että ymmärtää joukkueen tekemisen, pelaajien mielialan, joukkueen ja pelaajien tarpeet. Tämä työ vaatii aikaa, joten pitää olla sitoutunut. Huumori on myös tärkeä, sillä joukkueenjohtajat saavat usein osakseen karskia huumoria ja siihen pitää pystyä vastaamaan. Nuorekkuus on myös tärkeää omata, sillä nuorien kanssa ollaan paljon tekemisissä ja heidän maailmaansa pitää osata ymmärtää.
Pelaajana Peltoniemi voitti yhden Suomen mestaruuden sekä Suomen Cupin, ja kuten kuvasta näkyy, HJK:n joukkueenjohtajana erivärisiä arvometalleja on kertynyt kaappiin massiivinen määrä. Myös palkintojen “Grand Slam” on Hall of Fame -valinnan myötä kasassa: HJK:n Hall of Fameen hänet nimettiin vuonna 2007 ja Veikkausliigan legendaksi 2011. Captain’s Ballin Peltoniemi sai vuonna 2014.
Eivätkä Peltsin työt suomalaisen jalkapallon puolesta rajaudu vain Klubiin: Hän on toiminut useita toimikausia Palloliiton liittovaltuustossa ja piirihallituksessa sekä vuosia liiton kilpailuvaliokunnassa.
Manchester Unitedin kohtaaminen, Mestarien liigan lohkovaihe, tuplamestaruudet… Jostain näistä olettaisi löytyvän Klubin Grand Old Manin kaikista ikimuistoisimman ottelun, mutta ei: Mieleenpainuvin matsi on ollut stressintäyteinen liigakarsinnan jälkimmäinen osa Olympiastadionilla 1996.
– Siinä kävi 20 sentin päässä, että HJK:n vuonna 1964 alkanut yhtäjaksoinen matka pääsarjassa olisi katkennut. Alivoimalla pelattiin, ja tasapelillä lopulta säilyttiin liigassa ja päästiin taistelemaan mestaruudesta 1997 – ja lopulta Mestarien liigaan asti. Kyllä tuo putoamistaistelu on jäänyt syvemmin mieleen kuin yksikään mestaruusottelu. Se oli todella kova paikka katsella.

18. Markku Peltoniemi

Jari ”Jallu” Rantanen kasvoi HJK:n liigajoukkuetta seuratessa, pallopoikana otteluissa ja treenikentällä. Jallu debytoi kasvattiseuransa HJK:n edustusjoukkueessa vuoden 1980 huhtikuussa ja edusti Klubia vuoteen 1983 sekä vuosina 1984–1985, 1989–1990 ja 1996.
Värikäs Jallu teki HJK:lle 42 maalia, tehokkain oli kausi 1985, jolloin syntyi 15 maalia. Kaikkiaan Rantanen teki 63 maalia pelaamissaan 209 pääsarjaottelussa. Suomen mestaruuksia Jallulle kertyi kolme, samoin Suomen Cupin voittoja – kaikki Klubin paidassa.
Erittäin isona miehenä Jallu oli erinomainen pääpelaaja, erikoistilanteissa hän sitoi aina vähintään kaksi miestä itseensä. Kovaa pelannut Jallu joutui usein myös kuuntelemaan erotuomarin ripityksiä. Mutta ei Rantanenkaan jäänyt toimettomaksi tuomarien nuhteiden edessä: Jallun pakaratkin komeilivat kerran Iltalehden sivuilla kannanottona erotuomari Olavi Fastin esitykseen.
Rantasesta tuli 1987 ruotsalaisessa IFK Göteborgissa ensimmäinen suomalainen UEFA-cupin voittanut pelaaja. Samana vuonna Rantasesta tuli myös Ruotsin mestari, kun IFK voitti loppuottelussa Malmön vierasmaalisäännöllä maalien mentyä tasan 2–2.
Kolossin ensimmäinen seura ulkomailla Portugalin Estoril-Praian, jota Jallu edusti pariin otteeseen. Vuodet 1985–1986 kookkaaksi pelaajaksi erittäin taitava Rantanen pelasi Belgiassa Beerschot VAC:n joukkueessa. Englannin liigan 2. divisioonan Leicester Cityssä aina kovasti töitä tehnyt Jallu oli vuodet 1987–1989.
Suomen kautta aikojen menestynein valmentaja Martti Kuusela ymmärsi Jallun arvon ja osasi valjastaa hänen parhaat avunsa tärkeiksi joukkueelle. Kaksikon polut kohtasivat alun perin HJK:ssa vuonna 1980, mutta vielä myöhemmin A-maajoukkueessa, uudelleen Klubissa sekä Finnairin Palloilijoissa – se oli tuskin sattumaa, Jallu oli ”Maran” luottomies.
Suomen maajoukkueessa Rantanen esiintyi yhteensä 36 kertaa tehden neljä maalia. Lisäksi Rantanen on valittu myös vuoden liigapelaajaksi kaudella 1993.
Syntynyt 31.12.1961
HJK-kaudet: 1980–1983, 1984–1985, 1989–1990 ja 1996 (9) 
Suomen mestaruudet: 1981, 1985, 1990 (3) 
Suomen cupin voitot: 1981, 1984, 1996 (3) 
Pääsarjaottelut: 209 
Maalit: 63 
A-maaottelut: 36 
Maalit: 4
Muut saavutukset: 
HJK:n Hall of Fame -pelaaja numero 19.
Ruotsin mestari 1987
UEFA-cupin voittaja 1987
Vuoden liigapelaaja 1993

19. Jari Rantanen

Kari Rissasella on HJK-kasvateista kaikkien aikojen eniten pääsarjaotteluita, 399, millä määrällä ”Kaje” yltää kunnioitettavalle 9. sijalle pelaajien ottelumäärän maratontaulukossa. Klubia edustaneista vain Heikki Suhosella on enemmän pelejä, mutta yhden kauden Klubi-paitaa kantanut ”Super-Hessu” voidaan huoletta laskea pesunkestäväksi TPS-läiseksi.
Ensimmäiset futisoppinsa Espoon Palloseurassa saanut Kaje edusti suurimman osan junnuvuosistaan Klubia. Vuonna 1966 syntynyt Rissanen kuului välittömästi ns. kultaisen sukupolven jälkeen tulleeseen suppeaan mutta laadukkaaseen pelaajapolveen. Tähän ryhmään kuuluivat mm. Rami Rantanen, Sami Ylä-Jussila sekä Aki Hyryläinen.
Kaje oli valmentaja Jyrki Heliskosken löytö, joka murtautui miesten joukkueeseen vain 19-vuotiaana kaudella 1985. Rissanen edusti HJK:n suomalaisen mittapuun mukaan kovien pallotaiturien joukossa fyysisyyttä, tinkimättömyyttä sekä valmentajan ohjeiden tunnollista noudattamista. Kovan kunnon ja taistelutahdon lisäksi Rissasella oli silmiin pistävä huippuominaisuus; hän oli erinomainen pääpelaaja. Varsinkin hänen ponnistusvoimansa sekä kykynsä ajoittaa hyppynsä täydellisesti ovat varmasti kautta aikojen parhaita HJK-paidassa nähtyjä.
Kaje nousi nopeasti yhdeksi joukkueen runkopelaajista, joka yleensä pelasi ottelut alusta loppuun asti. Seitsemän kauden aikana hän voitti raitapaidassa neljä Suomen mestaruutta. HJK-uran jälkeen Kaje ylsi vielä mitaleille niin FinnPan kuin Jokereidenkin riveissä. Rissasen hyvät peliesitykset kotimaassa johtivat ammattilaisuraan kotimaan ulkopuolella, jossa hän edusti Skotlannin Dunfermlinea sekä Tanskassa Ikastia sekä FC Midtjyllandia.
Urheiluhierojaksi valmistunut ja Veikkausliigan legendaksi valittu Rissanen oli kentän ulkopuolella vilkas ja puhelias kaveri. Hän oli kuuluisa kiinnostuksestaan pelaajien siirtohuhuihin, mistä hän sai lempinimen ”tietotoimisto”.
Kari Rissanen
Syntynyt 29.8.1966 
HJK-kaudet: 1985–91 (7) 
Suomen mestaruudet:1985, 1987, 1988, 1990 (4) 
Pääsarjaottelut: 399 (HJK:ssa 152) 
Maalit: 38 (HJK:ssa 27)
A-maaottelut: 25 
Maalit: 1 
Ura ulkomailla: Dunfermline 1995–96, Ikast 1997–99, FC Midtjylland 1999–00
Muut saavutukset:
HJK:n Hall of Fame -pelaaja.
Veikkausliigan legenda.

20. Kari Rissanen

HJK:n oma kasvatti, vuonna 1968 syntynyt Aki Hyryläinen kuului HJK:n ns. kultaisen sukupolven jälkeen tulleeseen suppeaan mutta laadukkaaseen pelaajapolveen. Tämän ryhmän muita pelaajia olivat mm. Kari Rissanen, Rami Rantanen sekä Sami Ylä-Jussila.
Jo ruumiinrakenteeltaan klassisena topparityyppinä Hyryläinen edusti enemmän Terry Butcherin kaltaista ”kaikki tai ei mitään” -mentaliteettia kuin Henry Forssellin tapaista eleganssia. Hyryläinen kamppaili kentällä sääntöjen rajamailla mutta oli kabineteissa sivistynyt herrasmies.
Hyryläinen murtautui Klubin miesten joukkueeseen kaudella 1989 ja vakiinnutti nopeasti paikkansa. Hyvät otteet Suomessa veivät miehen ulkomaille. Kaudella 1993–94 Hyryläinen edusti belgialaista kakkostason Eendracht Aalstia, josta hän palasi jälleen HJK:hon. Vuonna 1997 Hyryläinen siirtyi FC Kööpenhaminaan, jossa hän voitti Tanskan cupin. Hän edusti Tanskassa myös Viborg FF:ää ja Fremad Amageria. Vuonna 1999 Hyryläinen palasi Suomeen, tällä kertaa HJK:n paikalliskilpailija FC Jokereihin, jossa hän voitti Suomen cupin vuonna 1999. Hänen uransa päättyi jalkavammaan 2001.
Suomen A-maajoukkueessa Hyryläinen esiintyi 25 kertaa ja viimeisteli yhden maalin.
Hyryläinen aloitti heti peliuransa jälkeen valmentajan tehtävät: hän oli Jokerien apuvalmentajana, päävalmentajana Kakkosessa Kirkkonummen Salamissa ja HJK:n A-junioreissa. Syksyllä 2007 Hyryläinen nousi HJK:n päävalmentajaksi Keith Armstrongin seuraajaksi. Tehtävä kesti kuitenkin vain runsaan kuukauden, kun kaudeksi 2008 HJK:n päävalmentajaksi pestattu Antti Muurinen saapui seuraan jo loppukaudeksi 2007.
Siviilissä Hyryläinen on henkilöstörekrytoinnin asiantuntija. 2000-luvulla Hyryläinen on tehnyt HJK:ssa pitkän päivätyön sekä junioreiden että liigajoukkueen puolella hallitustyöskentelyn ”ammattilaisena”.
Aki Hyryläinen
Syntynyt 17.4.1968
HJK-kaudet: 1989–1993, 1994–96 (8) 
Suomen mestaruudet: 1990, 1992 (2) 
Suomen cupin voitot: 1993, 1996, 1999 (FC Jokerit) (3) 
Pääsarjaottelut: 227 (HJK:ssa 179) 
Maalit: 14 (HJK:ssa 12) 
A-maaottelut: 25 
Maalit: 1
Ura ulkomailla: 
FC Kööpenhamina 1996–99, Viborg FF 1998 (laina), Fremad Amager 1999 (laina).
HJK-kaudet valmentajana: 2007
Muut saavutukset: 
HJK:n Hall of Fame -pelaaja numero 21.

21. Aki Hyryläinen

Suurmetsän Urheilijoissa ensimmäiset junioripelinsä pelannut Tommi Grönlund pelasi useimmat juniorivuotensa Klubissa. Hän oli keskikentän työjuhta, joka kovalla ja tinkimättömällä asenteellaan pelasi itselleen pitkän uran ulkomailla.
Tommi ei ollut ns. lapsitähti. Hän ei noussut junioripeleistä suoraan Klubin liigamiehistöön vaan aloitti miesten pelinsä VanPassa ja FinnPassa Ykkösessä. Hyvät otteet Suomen toiseksi ylimmällä sarjatasolla nostivat 22-vuotiaan ”Tompan” kuitenkin takaisin kasvattajaseuraansa kaudeksi 1992, jolloin hän myös heti avausottelussa RoPSia vastaan teki liigadebyyttinsä. Heti ensimmäisellä kaudellaan Grönlund oli myös voittamassa HJK:lle liigamestaruutta Jari-Pekka Keurulaisen valmennuksessa.
Kovana taklaajana tunnettu Grönlund oli äärettömän tunnollinen ja luotettava pelaajana. Valmentaja tiesi aina, mitä Grönlundista sai irti, kun laittoi tämän kentälle. Mestaruutta seuranneiden neljän kauden aikana Tomppa oli vakiopelaaja Klubin miehistössä. Tämä ajanjakso ei valitettavasti ollut HJK-standardeilla erityisen menestyksekäs; liigasta tuli kolme perättäistä pronssisijaa sekä ajautuminen liigakarsintaan, Suomen cupin voittokannua Grönlund sai sen sijaan kantaa sekä vuonna 1994 että 1996.
Putoamistaisteluun päättyneen katastrofikauden 1996 jälkeen Grönlund siirtyi tanskalaiseen Viborgiin, mistä alkoi pitkähkö ulkomaiden kiertue. Viborgista Grönlund vuokrattiin lyhyeksi ajaksi ruotsalaiseen Ljungskileen, josta hän siirtyi Trelleborgiin. Grönlund viihtyi Skånessä neljä vuotta, kunnes seura putosi kauden 2001 päätteeksi Allsvenskanista.
Grönlund tie vei loppukaudeksi skotlantilaiseen Heartsiin, mutta hyvistä otteista huolimatta jatkosopimusta ei syntynyt seuran ajauduttua talousvaikeuksiin. Ylämaalta Tomppa palasi kahdeksi kaudeksi takaisin Ruotsiin Helsingborgiin. Komean peliuransa Grönlund päätti HJK:ssa Keke Armstrongin valmennuksessa klubilaisittain vaatimattomaan kuudenteen sijaan kaudella 2004.
Kaikkiaan Grönlundille kertyi 131 ottelua ja 16 maalia Veikkausliigassa. Maajoukkueessa hän pelasi 36 ottelua, joissa hän pääsi maalin makuun kahdesti.
Pelaajauransa jälkeen Grönlund on noussut rahoitusalalla pankinjohtajaksi. Lisäksi hänet on nähty jalkapallo-otteluiden tv-kommentaattorina.
Tommi Grönlund
syntynyt 9.12.1969
HJK-kaudet: 1992–96, 2004 (6)
Suomen mestaruudet: 1992
Suomen cupin voitot: 1993, 1996 (2) 
Pääsarjaottelut: 133 
Maalit: 16
A-maaottelut: 36 
Maalit: 2
Ura ulkomailla: 
Viborg 1996–97, Ljungskile 1997, Trelleborg 1998–2001, Hearts 2001–02, Helsingborg 2002–03
Muut saavutukset: 
HJK:n Hall of Fame -pelaaja numero 22.
Grönlund on toiminut vuodesta 2025 HJK Oy:n hallituksessa.

22. Tommi Grönlund

Petri Helin ja kaksi vuotta nuorempi veli Marko olivat tuttu näky nuoruudessaan Töölön jalkapallokentillä, heidät piti usein poistaa Saharan hiekkakentällä ”hiekkaa pilaamasta”. Kummatkin olivat HJK:n kasvatteja ja kolkuttelivat edustusjoukkueen portteja.
HJK:n vuoden 1988 mestaruusjoukkue oli todella nuorekas, keski-ikäkin oli vain reilut 22 vuotta. Peliaikaa väijyviin nuoriin lupauksiin kuului muun muassa Petri ”Kossu” Helin. Kilpailu pelipaikoista oli kuitenkin 19-vuotiaalle helsinkiläiselle vielä turhan kovaa, joten Helin pelasi ensimmäiset liigaottelunsa lainalla Porin Pallo-Tovereissa.
Seuraavilla kausilla oikeana laitalinkkinä tai laitapuolustajana toiminut Helin nousi HJK:n profiilipelaajien joukkoon. Helin voitti HJK:ssa vuonna 1990 ensimmäisen kolmesta Suomen mestaruudestaan. Martti Kuuselan 3-5-2-pelijärjestelmä oli kuin tehty juoksuvoimaiselle Helinille, joka paineli oikeaa laitaa kiskoilla edestakaisin.
Toisen Suomen mestaruuden Kossu voitti Jari-Pekka ”Gene” Keurulaisen alaisuudessa kaudella 1992. Seuraavalla kaudella HJK:n talous oli kuralla. Helinillä oli kaksi vaihtoehtoa, joko leikata palkkaa tai siirtyä ulkomaille. HJK oli tyytyväinen sen tekemästä tilistä, kun 1993 Petri Helin myytiin amatööristatuksella Tanskan Ikastiin.
Aika Tanskassa alkoi hyvin, mutta meni lopulta mönkään, sillä Helinin polven ristisiteet katkesivat kahdesti Tanskassa. Kossu pelasi kolmen kauden aikana Ikastissa 48 ottelua ja teki kolme maalia. HJK hankki 1996 takaisin tutun taistelijan. Helin voitti kolmannen ja viimeisen Suomen mestaruutensa Klubissa 1997.
Helin siirtyi HJK:sta PK-35:n riveihin juuri ennen legendaarista Mestarien liiga kautta 1998. HJK:n kunniagalleriaan kuuluvan Pasi Rautiaisen valmentama PK-35 nousi Veikkausliigaan 1998, ja Rautiainen halusi ystävänsä Helinin joukkueeseensa. Sieltä Kossu siirtyi pelaamaan vielä Englantiin ja Turkkiin ennen kuin joutui lopettamaan uransa loukkaantumiseen 34-vuotiaana PK-35:n seuraajassa FC Jokereissa.
Helin pelasi Suomen A-maajoukkueessa yhteensä 27 ottelua, joissa hän teki kaksi maalia. Lisäksi hän on pelannut 14 nuorten ja 16 poikien maaottelua.
FC Jokerien toimitusjohtajana jo jalkapallouransa aikana toiminut Helin on työskennellyt uransa jälkeen lentäjänä.
Syntynyt 13.12.1969
HJK-kaudet: 1988–1992, 1996–1997 (7) 
Suomen mestaruudet: 1990, 1992, 1997 (3) 
Suomen cupin voitot: 1999 (FC Jokerit) (1) 
Pääsarjaottelut: 234 (HJK:ssa 124) 
Maalit: 20 (HJK:ssa 12) 
A-maaottelut: 27 
Maalit: 2
Muut saavutukset: 
HJK:n Hall of Fame -pelaaja numero 23.

23. Petri Helin

Pelaajana puhdasverinen klubilainen Mika Lehkosuo on ehtinyt luomaan vähän yli 40-vuotiaana merkittävän uran niin pelaajana kuin valmentajanakin. HJK-Kannelmäessä pelaamisensa aloittanut ”Bana” kasvoi klubilaisessa perheessä, jossa hänen isoveljensä Ari Lehkosuo voitti Suomen mestaruuden vuonna 1978.
Pelaajauransa aikana esimerkillään kentällä joukkuettaan johtanut Lehkosuo on valmentajaurallaankin luonut oman tyylinsä. Bana pelasi yhtä liigaottelua lukuun ottamatta kaikki vajaat 200 peliään Suomessa HJK:n paidassa. Pelejä olisi kertynyt enemmänkin, jos hänen uransa viimeisiä kausia haitanneet polvivammat eivät olisi saattaneet uraa ennenaikaiseen päätökseen. Klubille menetys oli suuri, sillä taisteleva keskikenttäpelaaja oli tärkeä kahden suunnan pelaaja.
Lehkosuo ei ollut varsinainen junioritähti, sillä hän nousi liigajoukkueeseen kaudella 1993 vasta 23-vuotiaana. Peliaika oli aluksi kortilla, ja vuonna 1994 Bana joutui jopa pelaamassa yhden ottelun Jarossa. Läpimurtokausi oli 1995, jolloin 25-vuotias Lehkosuo valtasi paikan Bo Johanssonin valmentaman HJK:n keskikentän pohjalta. Seuraavilla kausilla hän nousi pelipaikallaan liigan parhaimpien pelaajien joukkoon.
Lehkosuon uran parhaimmat vuodet olivat 1990-luvun lopulla, jolloin hän oli keskikentän vakiopelaaja yhdessä Aki Riihilahden ja Jarkko Wissin kanssa. Trion huippuna olivat kauden 1997 liigamestaruus sekä pääsy Mestarien liigaan vuonna 1998. Lehkosuo pelasi joukkueen kapteenina kaikissa HJK:n Mestarien liigan peleissä, joissa hän viimeisteli kaksi maalia rangaistuspotkuista. Menestyksen seurauksena mies siirtyi talvella 1998 Italian Serie A:han, Perugiaan. Lehkosuon pelit Italiassa jäivät kuitenkin yhteentoista, ja Bana palasi jo seuraavaksi Veikkausliigan kaudeksi HJK:hon.
A-maajoukkueessa Lehkosuo pelasi yhteensä 17 maaottelua. 
Lehkosuon ura koki ikävän takaiskun elokuussa 2000, kun hänen polvestaan katkesi eturistiside. Kovasta kuntoutuksesta huolimatta polvi ei koskaan palautunut entiselleen, ja keväällä 2003 Lehkosuon piti lopettaa uransa.
Bana valmistui diplomi-insinööriksi pian uransa päättymisen jälkeen, mutta työura löytyi jalkapallon parista. Lehkosuo nousi FC Hongan päävalmentajaksi kesken kautta 2005 ja jatkoi pestissä aina vuoteen 2014 saakka. Kaudelle 2013 Lehkosuo palkattiin myös A-maajoukkueen valmennustiimiin, jossa hän oli mukana Mixu Paatelaisen apuvalmentajana kesään 2015 asti. HJK:n päävalmentajaksi Lehkosuo palkattiin kesken kauden 2014.
Mika Lehkosuo
Syntynyt 8.1.1970 
HJK-kaudet: 1993–2002 (10) 
Suomen mestaruudet: 1997, 2002 (2) 
Liigaottelut: 192 (HJK:ssa 191) 
Maalit: 26 
A-maaottelut: 17
Ura ulkomailla:
Perugia 1998–99
Muut saavutukset:
HJK-kaudet valmentajana: 2014- (2)
Suomen mestaruudet valmentajana: 2014
Suomen cupin voitot valmentajana: 2012, 2014 (2)
Liigacupin voittaja valmentajana 2010, 2011.
Veikkausliigan hopeaa valmentajana 2008–2010.
Pelasi HJK:n Mestarien liigan joukkueessa 1998.
Valmensi HJK:ta Eurooppa-liigan lohkovaiheessa 2014.
HJK:n Hall of Fame -pelaaja.

24. Mika Lehkosuo

Vuosien 1995–2004 aikana moni asia HJK:ssa muuttui, mutta yksi asia tuntui pysyvän ikuisesti samana – Aarno Turpeisen paikka oikeana laitapuolustajana. Luotettavan, rauhallisen ja hyökkäykseen välillä hanakasti nousseen laitapakin asemaa joukkueessa ei yksikään Klubin lukuisista valmentajista kyseenalaistanut.
Turpeinen oli jo Helsinkiin muuttaessaan 1990-luvun puolivälissä ehtinyt pelata yli sata liigapeliä OTP:ssa, FC Oulussa ja RoPS:ssa. Klubissa Turpeinen pääsi aistimaan kolmen mestaruuden ja neljän cupvoiton lisäksi myös Mestarien liigan tunnelmaa vuonna 1998.
Eurocup-peleistä miehelle tosin jäi myös ikäviä muistoja: kuuluisassa Metz-vierasottelussa yleensä herrasmiesmäinen Turpeinen ajettiin ulos ja sai neljän ottelun pelikiellon kansainvälisiin otteluihin. Antti Muurinen kuitenkin peluutti miestä välittömästi pelikiellon päätyttyä kahdessa viimeisessä Mestarien liigan lohkovaiheen pelissä.
Loukkaantuminen päätti Turpeisen menestyksekkään uran kauteen 2004. Kauden päätteeksi miehen lonkkaa jouduttiin korjailemaan paljon, ja kesti oman aikansa ennen kuin hän pystyi edes kävelemään kunnolla. Pitkää uraa kivulias viimeinen kausi ei kuitenkaan paljoa varjostanut. Uransa päätyttyä Turpeinen työskenteli optikkona, joksi hän valmistui jo vuonna 1998.
Turpeinen menehtyi 51-vuotiaana pitkäaikaisen sairauden uuvuttamana kesäkuussa 2022.
Aarno Turpeinen
Syntynyt 21.3.1971
HJK-kaudet:1995–2004 (10) 
Suomen mestaruudet: 1997, 2002, 2003 (3) 
Suomen cupin voitot: 1996, 1998, 2000, 2003 (4) 
Pääsarjaottelut: 364 (HJK:ssa 215) 
Maalit: 7 (HJK:ssa 4) 
A-maaottelut: 16
Muut saavutukset:
Veikkausliigan legenda
Mukana Mestarien liigassa 1998.
HJK:n Hall of Fame -pelaaja numero 25.

25. Aarno Turpeinen

Ville Nylund pelasi 2006 päättyneen uransa viimeiset kymmenen kautta HJK:ssa. ”Nullista” kasvoi tämän HJK-aikakauden ikoni.
Nylund siirtyi Jarosta Klubiin valmentaja Antti Muurisen perässä kaudeksi 1997. Puolustaja oli yksi Muurisen luottopelaajista jo Pietarsaaressa ja säilytti asemansa Helsingissä. Muurisen aikana HJK palasi maan ykköseksi ja selviytyi ensimmäisenä suomalaisseurana Mestarien liigaan. Nylundin panos oli tässä merkittävä. Muurinen kuvasi luottomiestään usein ”auringontarkaksi”.
Pienikokoinen, vikkelä ja juonikas Nylund muodosti yhdessä kookkaan Jarmo Saastamoisen kanssa timanttisen parin puolustuksen keskustassa. Varmistavan roolinsa vuoksi Nylund voidaan laskea Klubin viimeiseksi liberoksi, vaikka Nulli esiintyi edukseen myös laitapuolustajana.
”Nylund pelasi varsinaisen suurottelun ja näytti nopeuttaan, oikea-aikaisuuttaan ja pari kansainvälisen luokan nousua liberon paikaltaan”, Helsingin Sanomat ylisti historiallisen Metz–HJK-pelin jälkeen 1998.
Loukkaantumiset runtelivat Nylundin uran viimeisiä vuosia. Silti hän ehti pelata lähes 300 liigaottelua. Puolustaja juhli kolmea Suomen mestaruutta ja neljää Suomen Cupin voittoa. Kesällä 1997 Nulli ampui liigacupin finaalissa unelmamaalin VPS:n verkkoon. Kun Klubi ahnehti tuplan kaudella 2003, joukkueen kapteeni Nylund valittiin vuoden parhaaksi liigapuolustajaksi. Rakkaimmat muistonsa mies keräsi kuitenkin syksyn 1998 Mestarien liigassa. Suomen A-maajoukkueessa Nylund pelasi 21 ottelua.
Kentän ulkopuolella Nylund tunnetaan välittömänä, ystävällisenä ja seurallisena miehenä, jonka silmäkulmista voi tunnistaa ikuisen pikkupojan pilkkeen. Suomen Cupin voittoon peliuransa lopettanut Nylund jäi Klubin palvelukseen vielä uransa jälkeen hänen toimittuaan lasten iltapäiväkerhojen ja jalkapallokoulujen toiminnanjohtajana.
HJK:n pitkäaikaisena kapteenina toiminut Nylund on kuulunut HJK:n kunniagalleriaan vuodesta 2007. Veikkausliigan Legendojen joukkoon Nulli valittiin 2010.
Syntynyt 14.8.1972
HJK-kaudet: 1997–2006 (10) 
Suomen mestaruudet: 1997, 2002–2003 (3) 
Suomen cupin voitot: 1998, 2000, 2003, 2006 (4) 
Pääsarjaottelut: 285 (HJK:ssa 206) 
Maalit: 3 (HJK:ssa 1) 
A-maaottelut: 21
Muut saavutukset: 
HJK:n Hall of Fame -pelaaja numero 26.
Vuoden liigapuolustaja 2003
Veikkausliiga legenda 2010

26. Ville Nylund

Christina Forssell oli 11-vuotias saadessaan käteensä ensimmäisen muistivihon, jonka kantta koristi HJK:n logo. Klubilaisuus tarttui 80-luvun alkupuolella pieneen pelaajaan nopeasti Helsingin eri kentillä harjoitellessa. Sinivalkoinen palo säilyi läpi pelaajavuosien eikä ole haalistunut sen jälkeenkään.
Forssell on yksi lajin ehdottomista uranuurtajista. Keskikenttäpelaaja pelasi Klubissa 14 kautta toimien myös joukkueen kapteenina. Forssell oli mukana HJK:n joukkueessa, joka selvisi naisten UEFA Cupissa välieriin kaudella 2001–2002 – saavutus on suomalaisseurojen paras Euroopan cupeissa.
Suomen mestaruuksia kertyi kymmenen, Suomen Cupin voittoja seitsemän. Forssell edusti Suomea myös 70 A-maaottelussa, 12 nuorten maaottelussa ja 8 tyttöjen maaottelussa. Forssell rikkoi ennakkoluuloja maan rajojen ulkopuolellakin ollessaan yksi ensimmäisistä suomalaispelaajista Yhdysvalloissa, josta tuliaisena myös kaksi yliopistosarjamestaruutta. Hänen maaottelumääränsä olisi varmasti paljon korkeampi ilman noita yliopistovuosia
Forssell muistaa pelivuodet HJK:ssa energian, riemun ja kehittymisen täytteisenä aikana. Kontrasti nykyiseen seura- ja maajoukkuetoimintaan on suuri, mutta se ei latistanut tunnelmaa.
– Kyllähän nainen jalkapalloilijana on nykyisin paljon tavallisempi asia, mutta ei asennoituminen silloinkaan ollut mustavalkoisesti pelkästään negatiivista. Monien mielestä oli tosi innostavaa kuulla, että tyttö tai nainen pelasi jalkapalloa. Toki joukkoon mahtui myös niitä, jotka katsoivat, ettei näin pienikokoinen voi pelata jalkapalloa ja toisaalta niitä, jotka ajoivat läpi muutosta, että pelaisimme housuhameissa. Onneksi se ei mennyt läpi, Forssell naurahtaa.
–UEFA Clubin välieristä jäi erityisen hyvät muistot. Teimme itse paljon tärkeiden kotiotteluiden promoamiseksi. Meillä oli onneksi joukkueessa arkkitehtiopiskelija, joka auttoi meitä mainosten suunnittelussa ja kuvien ottamisessa. Silloin ei myöskään ollut somen kaltaista väylää, jossa voisi viestiä ilman isoa rahallista panostusta tai toimittajia, jotka seuraisivat naispuolisten pelaajien uraa, Forssell muistelee.
Christina Forssell kasvoi jalkapalloperheessä, sillä hänen veljensä on myös Klubista ja maajoukkueesta tuttu Mikael Forssell. Sisarusten pelityylit eroavat roimasti: ”Miklu” tunnettiin peliurallaan ahnaana maalintekijänä, kun taas Christina tunnettiin puolustuspelaajana, joka pitää jonkun vastustajan avainpelaajan pimennossa tiukalla vartioinnillaan. Osasi ja tykkäsi hän toki myös hyökätä, kunhan valmentaja roolitti Christinan keskikentän hyökkääviin rooleihin.
Christina Forssell valittiin vuonna 2007 HJK:n Hall of Fameen. Jalkapallouran jälkeen Forssell on toiminut muun muassa henkisenä valmentajana.
Syntynyt 25.11.1973
HJK-kaudet: (14) 
Suomen mestaruudet: (10) 
Suomen cupin voitot: (7) 
A-maaottelut: 70 
Maalit: 2
Muut saavutukset: 
HJK:n Hall of Fame -pelaaja numero 27.

27. Christina Forssell

<div class="page__content cell">
Terhi Uusi-Luomalahti oli HJK:n naisjalkapallon 90-luvun supervuosien menestyksen keskeisiä arkkitehtejä. Järvenpään Palloseuran kasvatti siirtyi Puistolan Urheilijoihin, jossa oli 17-vuotiaana nostamassa seuraa SM-sarjaan vuonna 1991. Puistolasta Uusi-Luomalahden tie vei HJK:hon, jossa hän voitti mm. 7 Suomen mestaruutta ja 4 Suomen cupia.
”Tepa” oli vasenjalkainen virtuoosi, joka aloitti uransa hyökkääjänä mutta valui vähitellen vasemmaksi puolustajaksi. Tällä pelipaikalla hän pelasi myös uransa parhaat vuodet. Hän oli nopea, taitava sekä peliä erinomaisesti ymmärtävä pelaaja, jolle ominaisuuksiensa vuoksi tuli kentällä harvoin kiire. Vaikka Uusi-Luomalahdella oli tähtipelaajan ominaisuudet, hän oli luonteeltaan korostetusti joukkuepelaaja.
Kentän ulkopuolella Tepa tunnettiin hyväntuulisena ja huumorintajuisena ihmisenä, joka sai usein kantaa myös kapteenin nauhaa. Hän oli erinomainen pukukoppipelaaja, joka pystyi nostamaan kaikkien fiilistä.
Uusi-Luomalahti kuului yli kymmenen vuoden ajan naisten maajoukkueen runkopelaajiin. Hän pelasi yhteensä 60 maaottelua, joissa hän viimeisteli 7 maalia.
Peliuransa jälkeen fysioterapeutiksi valmistunut Uusi-Luomalahti on työskennellyt mm. naisten A-maajoukkueen fysioterapeuttina sekä Helsingin piirin joukkueiden valmentajana ja huoltajana. Hän on valmentanut myös HJK:n tyttöjen joukkueita. 
 

Terhi Uusi-Luomalahti
Syntynyt 20.02.1974
HJK-kaudet: 1994–2004 (11)
Suomen mestaruudet: 1995, 1996, 1997, 1998, 1999, 2000, 2001 (7)
Suomen cupin voitot: 1998, 1999, 2000, 2002 (4)
SM-sarjaottelut: 
Maalit:
Maalikuningatar: 1995
A-maaottelut: 60 
Maalit: 7
Muut saavutukset: Suomen maajoukkueen Helmi, HJK:n Hall of Fame -pelaaja.
</div>
<section id="comments" class="page__comments comments--single comments--type-post">
<div class="page__comments_form"></div>
</section>
<div class="page__footer cells">
<div class="acf-football-match alignwide"></div>
</div>

28. Terhi Uusi-Luomalehti

Markku ”Fana” Palmroos on yksi tunnistettavimmista HJK-pelaajista viimeisten vuosikymmenten ajalta. Hän toimi Klubin maalivahtina 13 kaudella vuosien 1983-1996 välillä, ja oli varsinkin 80-luvulla tärkein tukipilari jonka varaan joukkue rakennettiin. Palmroos juhli HJK-vuosinaan Suomen mestaruutta neljä kertaa.
”Fana” saapui HJK:hon Ponnistuksesta ja teki heti vaikutuksen omintakeisella tyylillään. Jykevä, mutta jousen kimmoisa maalivahti oli avainpelaaja HJK:n ottaessa kolme mestaruutta neljässä kaudessa vuosina 1985-1988. Erityisesti kaudella 1987 Palmroos oli HJK:n tuki ja turva, rikkoen liigan ennätyksen pitämällä nollan peräti kahdeksassa perättäisessä ottelussa. 827 minuuttia kestänyt putki katkesi lopulta vasta Ari ”Zico” Hjelmin pommitettua mahdottoman kaukolaukauksen maalin ylänurkkaan.
HJK:n lisäksi Palmroos edusti pääsarjatasolla OTP:ta, Kumua, TPS:ää ja Jaroa, mutta palasi aina Klubiin kun suurmiestä tarvittiin veräjänvartijaksi. Viimeisenä palveluksenaan Palmroos oli mukana pelastamassa HJK:ta täpärästi putoamiselta kaudella 1996.
Peliuransa jälkeen Palmroos on ollut valmennustehtävissä. Hän on toiminut A-maajoukkueen maalivahtivalmentaja ja Atlantis FC:n, Ekenäs IF:n, LoPan ja BK-46:n valmentajana.
Markku Palmroos
s. 27.08.1960
HJK-kaudet: 1983-1989, 1991, 1992-1994, 1995-1996 (13)
Suomen mestaruudet: 1985, 1987, 1988, 1992 (4, kaikki HJK:ssa)
Suomen Cupin voitot: 1984, 1993, 1996 (3, kaikki HJK:ssa)
Pääsarjaottelut: 197 (154 HJK:ssa)
A-maaottelut: 8

29. Markku Palmroos

Aki Riihilahti on juuriaan myöten Klubilainen. Hänen peliuransa alkoi HJK:sta ja loppui HJK:hon, eikä sen nappuloiden naulaan ripustaminenkaan vienyt ”Ägää” pois Klubista. Tai Klubia ”Ägästä”.
Riihilahti tuli kentillä tunnetuksi valtavasta taistelutahdostaan ja voittamisen halustaan. Keskustan dynamo rappasi ja väänsi, ja taitavimmiltakin vastustajilla oli vaikeuksia huiputtaa häneltä keskikentän hallintaa. Puolustaminen ei kuitenkaan ollut Riihilahden ainoa osaamisalue, vaan myös kentän toisessa päässä sattui ja tapahtui. Maaleja syntyi milloin milläkin ruumiinosalla, mutta vaikkeivat osumat aina kaikkein kauneimpia olleetkaan, olivat ne usein kaikkein tärkeimpiä. Maajoukkuepaidassa osumia syntyi 69 ottelussa yhteensä 11.
Voitettuaan Klubin paidassa Suomen mestaruuden 1997 ja oltuaan tärkeässä roolissa Mestarien liigan lohkovaiheeseen yltäneessä ryhmässä Riihilahti siirtyi tienaamaan leipänsä norjalaisessa Vålerengassa. Kahden kauden kutsu kävi Englantiin, jonka romuluiseen pelitapaan Riihilahti sulautui nopeasti mukaan. Crystal Palacessa ”Ägä” nousi kulttisankariksi ja kannattajien suosikiksi joukkueen noustessa yhden kauden ajaksi pelaamaan Valioliigaakin. Viiden Palacen vuoden jälkeen Riihilahti siirtyi ensin saksalaiseen Kaiserslauterniin, sitten ruotsalaiseen Djurgårdeniin. Sieltä hän palasi HJK:hon voittamaan Suomen mestaruuden kausilla 2009, 2010 ja 2011 ennen lopettamistaan.
Peliuransa jälkeen Riihilahti on jatkanut uraansa HJK:n toimiston puolella. Hän on toiminut Sonera Stadiumin toimitusjohtajana ja Klubi 04:n valmennuksessa, ja vuoden 2013 lopussa hänet nimettiin HJK Oy:n uudeksi toimitusjohtajaksi.
Aki Riihilahti
s. 09.09.1976
HJK-kaudet: 1995-1998, 2009-2011 (6)
Suomen mestaruudet: 1997, 2009, 2010, 2011 (4)
Suomen Cupin voitot: 1996, 1998, 2011 (3)
Pääsarjaottelut: 102 (kaikki HJK:ssa)
Pääsarjamaalit: 17
A-maaottelut: 69
Maaottelumaalit: 11
Ura ulkomailla: Vålerenga, Crystal Palace, Kaiserslautern, Djurgården

30. Aki Riihilahti

HJK-kasvatti Pasi Rasimus oli 80-luvun merkittävimpiä pääsarjajalkapalloilijoita. Kahteen otteeseen Klubin paidassa maaleja iskenyt Rasimus ehti HJK-vuosinaan voittaa Suomen mestaruuden kolmesti ja Suomen Cupin yhden kerran.
Vuonna 1962 syntynyt keskikenttäpelaaja oli tunnettu taidostaan ja tahdostaan. Klubin oma kasvatti nousi mukaan edustusryhmään junioreista ja teki nopeasti vahvan vaikutuksen päättäväisellä pelitavallaan. Rasimus oli myös hyvä maalintekijä, ja viimeisteli pääsarjassa pelaamissaan 281 ottelussa yhteensä 40 osumaa.
Rasimus murtautui HJK:n edustusmiehistöön 70-luvun lopussa ja nousi merkittävään osaan tuplamestaruuden vuonna 1981 voittaneessa joukkueessa, viimeistellen 21 ottelussa 4 maalia. Seuraavilla kahdella kaudella Klubi jäi niukasti hopealle ja Rasimus siirtyi kaudeksi 1984 TPS:n paitaan, mutta sieltä käteen jäi vain tappio SM-loppuottelussa. Kahden Turun vuoden jälkeen koitti paluu HJK:n paitaan, ja Klubi palasikin Rasimuksen johdolla sarjan huipulle. Peräkkäiset mestaruudet vuosina 1987 ja 1988 sinetöivät aseman HJK-historiassa. Mestaruuksien jälkeen Rasimus lähti yhden kauden ajaksi pelaamaan norjalaisessa Lillestrømissä, jonka jälkeen saapui takaisin Helsinkiin tällä kertaa FinnPan paidassa. Poikkeuksellisen pitkä ura loppui vasta vuonna 1995.
Peliuransa jälkeen Rasimus on toiminut valmentajana. Pääsarjatasolla hän valmensi FinnPaa kausilla 1996 ja 1997, ja palasi vuonna 2004 HJK:n organisaatioon valmentamaan Klubi 04:ää.
Pasi Rasimus
s. 06.03.1962
HJK-kaudet: 1979-1983, 1986-1989 (9)
Suomen mestaruudet: 1981, 1987, 1988 (3, kaikki HJK:ssa)
Suomen Cupin voitot: 1981 (HJK)
Pääsarjaottelut: 281 (170 HJK:ssa)
Pääsarjamaalit: 40 (29 HJK:ssa)
A-maaottelut: 11
Maaottelumaalit: 1
Ura ulkomailla: Lillestrøm SK

31. Pasi Rasimus

Kaija Salopuroa voidaan hyvällä syyllä sanoa yhdeksi suomalaisen naisjalkapallon merkittävimmistä hahmoista. Salopuro oli mukana perustamassa HJK:n naisten joukkuetta, ja oli kapteeni ja kantava voima joukkueen voittaessa viisi peräkkäistä Suomen mestaruutta 1971-1975.
Salopuron työ jalkapallon parissa on käsittänyt lukuisia eri rooleja. Hän on toiminut pelaajana, huoltana ja joukkueenjohtana niin seura- kuin maajoukkueessakin. Salopuron merkitys naisten jalkapallolle Suomessa on ollut valtava, siitä kertoo myös että Palloliiton tyttö- ja naisjalkapallon edistämiseksi tehtävästä työstä myöntämä palkinto on nimetty hänen mukaansa Kaijan kannuksi.
Salopuro siirtyi HJK:sta töihin Suomen Palloliittoon, ja toimi naisten maajoukkueessa johto- ja huoltotehtävissä usean vuoden ajan. Yhteensä hän on viettänyt jalkapallon parissa lähes 30 vuotta.
Kaija Salopuro 
s. 1938
Suomen mestaruudet: 1971-1975 (5, kaikki HJK:ssa)

32. Kaija Salopuro

HJK:n kasvatti Heidi Lindström (s.1981) pelasi ensimmäiset pelinsä Naisten Liigassa HJK:ssa jo vuonna 1997. Lindström on voittanut urallaan HJK:ssa kuusi Suomen mestaruutta. Naisten A-maajoukkueessa hän on pelannut 21 peliä. Lindström toimii tällä hetkellä valmentajana HJK T04 edustusjoukkueessa.

33. Heidi Lindström

Ville Wallén (s.1976) pelasi HJK:n maalivahtina kausina 2000-2003 ja ykkösmaalivahtina 2005-2013. Wallén pelasi lähes kaikki ottelut ja toimi myös joukkueen kapteenina. Wallén on voittanut pelaajana kuusi Suomen mestaruutta. Vuodesta 2014 Wallén on toiminut miesten joukkueen maalivahtivalmentajana ja hoitaa myös joukkueen johtotehtäviä.

34. Ville Wallén

Mikael Forssell syntyi töiden takia Saksaan muuttaneeseen jalkapalloperheeseen maaliskuussa 1981. Myös hänen isänsä Bengt tunnettiin pitkällä peliurallaan kovana maalintekijänä ja pelasi yhden ottelun Suomen B-maajoukkueessakin. HJK Hall Of Fameen ”Miklu” taas liittyy siskonsa Christina Forssellin seuraksi.
Miklun edustama ”kasiykkösten” ikäluokka oli HJK:n juniorityön jalokiviä. Vuonna 1996 se voitti muun muassa Saksassa pelatun junioriturnauksen Bundesliigaseurojen nenien edestä. Forssellia voi perustellusti pitää yhtenä kaikkien aikojen lahjakkaimmista Klubi-junioreista, ja Saksassakin hän oli turnauksen maalikuningas seitsemällä osumallaan.
Miklu oli armoitettu maalintekijä jo pienestä pitäen: hän teki 13-vuotiaana Helsinki Cupissa tuplahattutempun. Kolme vuotta myöhemmin Hesa Cupissa Miklu pisti vielä paremmaksi: kahdeksassa pelissä 26 maalia.
Jaot vuoden 1997 Hesa Cupissa olivat Forssellin takia hiukan epäreilut, sillä 16-vuotias pallotaituri teki samana kesänä debyyttinsä liigajoukkueessa, kun HJK voitti 90-vuotisjuhlaottelussaan italialaisen Sampdorian maalein 3–0. Ensiesiintymisensä kilpailullisessa ottelussa Forssell teki kotiottelussa FF Jaroa vastaan syyskuussa 1997, mikä teki hänestä syksyllä myös Suomen mestarin.
Maaliskuussa syntymäpäiviään viettävä Forssell liittyi ykkösjoukkueen täyspäiväiseksi jäseneksi kauden 1998 alla. Miklu esiintyi yhteensä 16 Veikkausliiga-ottelussa, joissa hän teki yhden maalin. Forssell pelasi myös kolmessa Mestarien liigan lohkovaiheen pelissä.
HJK:n menestys Mestarien liigassa nosti monet pelaajat myös kansainvälisten seurojen tietoon. Yksi heistä oli superlupaus Forssell, jonka siirto Englannin Valioliigan Chelsea FC:hen lyötiin lukkoon jo hyvissä ajoin ennen kauden päätöstä. Vaikka Klubi tienasi hyvät rahat pelaajakaupoista kauden 1998 jälkeen, Miklusta ei saatu tuoreehkon Bosman-päätöksen myötä siirtokorvausta, koska hänen sopimuksensa oli päättymässä.
Seuraavat 15 vuotta Forssell edusti HJK:ta kansainvälisesti niin seurajoukkuekentillä kuin maajoukkueessa. Miehen suurimpiin urotekoihin tuolta aikakaudelta kuuluu muun muassa 17 maalin kausi Valioliigan Birmingham Cityssä sekä lähes 200 pääsarjaottelua Englannissa ja Saksassa. Huuhkaja-paidassa 86 ottelua pelannut helsinkiläinen teki maajoukkueessa 29 maalia, mikä oikeuttaa kolmannelle sijalle Suomen kaikkien aikojen maalintekijälistalla.
Forssell palasi pitkältä ulkomaankiertueelta HJK:n paitaan kaudeksi 2013 ja viimeisteli Veikkausliigassa 14 maalia sekä kuusi maalisyöttöä. Vahvat otteet jatkuivat seuraavalla kaudella niin keväällä Liigacupissa kuin kesällä Veikkausliigassa, mikä johti elokuun lopulla Forssellin uran viimeiseen ulkomaansiirtoon.
Miklu kuitenkin palasi saksalaisseura VfL Bochumista takaisin HJK:n paitaan reilua vuotta myöhemmin kaudeksi 2016. Se jäi hänen viimeiseksi kaudekseen pelaajana sinivalkoisissa. Pelaajaura päättyi seuraavaan kauteen 2017.
Sittemmin Miklu on kouluttautunut valmentajaksi ja toiminut HJK:ssa eri valmennusrooleissa. UEFA A-lisenssin suorittanut 41-vuotias Forssell on tällä kaudella koutsannut voitosta voittoon edennyttä HJK:n B-juniorien SM-sarjajoukkuetta.
Mikael Forssell 
Syntynyt 15.3.1981
HJK-kaudet: 5 
Suomen mestaruudet: 1997, 2013, 2014 (3) 
Suomen Cupin voitot: 2014 (1) 
Pääsarjaottelut: 104 (HJK:ssa 78) 
Maalit: 33 (HJK:ssa 25) 
A-maaottelut: 86 
Maalit: 29
Muita saavutuksia: 
HJK:n Hall of Fame -pelaaja numero 35. 
Suomen vuoden poikapelaaja 1996, 1997, 1998 (3)

35. Mikael Forssell

Sanna Malaska on jättänyt vahvan kädenjäljen Klubiin ja suomalaisen tyttöfutiksen toimintaan. Malaska aloitti jalkapallon Toukolan Teräksen riveissä ja siirtyi sieltä HJK:hon edustaen seuraa 11-vuotiaasta juniorista aina naisten pääsarjatasolle saakka. Pelaajaurallaan hän on edustanut ToTen ja Klubin lisäksi ruotsalaista Sunnanå SK:ta, espanjalaista Transportes Alcainea sekä norjalaista Amazon Grimstadia. Pelaajauransa hän päätti HJK:ssa 2011 voittaen Klubin mukana kolme Suomen mestaruutta sekä neljä Suomen Cupia. Maajoukkueessa Malaska on pelannut 37 maaottelua sekä edustanut Suomea 2005 ja 2009 EM-kisoissa.
Päätettyään pelaajauransa Malaska siirtyi valmennuspuolelle ja alkoi organisoimaan HJK:n tyttöfutiksen uutta nousua alkuun kaupunginosien sekä myöhemmin myös akatemiapuolen jälleenrakentamisten merkeissä. Tätä upeaa työtä on tehnyt Malaskan lisäksi valtava määrä eri ihmisiä seuran sisällä, joiden kaikkien kädenjäljet ovat nyt näkyvillä katsoessamme HJK:n tyttöfutiksen valta-asemaa suomalaisella jalkapallokartalla. Tällä hetkellä Malaska toimii HJK akatemiassa valmentajana sekä HJK:n iltapäivätoiminnassa vastuuohjaajana.
Kiitollisin ja ylpein Malaska on kaikkien Klubivuosien jälkeen kaikista niistä uskomattomista ihmisistä, jotka hänen elämäänsä seuran kautta on tullut. Silti yksi ihminen seuran sisällä on aina ollut ylitse muiden ja hän haluaa erikseen nostaa esille tässä yhteydessä Jari ”Jallu” Rantasen, jonka merkitys Malaskan pelaaja- sekä etenkin työuralla HJK:n sisällä on ollut korvaamatonta.
Syntynyt 6.4.1983
HJK-kaudet: 8 
Suomen mestaruudet: 2000, 2001, 2005 (3) 
Suomen cupin voitot: 2000, 2002, 2006, 2007 (4) 
A-maaottelut: 37 
Maalit: 2
Muut saavutukset: 
HJK:n Hall of Fame -pelaaja numero 36.

36. Sanna Malaska

Ala-Malmilta lähtöisin oleva Sebastian Sorsa aloitti jalkapalloharrastuksen 6-vuotiaana Malmin Palloseurassa. MPS vaihtui teini-iässä HJK:hon. Ensimmäisen sopimuksensa HJK:n edustusjoukkueeseen rasavilli ja leikkisä ”Seba” sai 18-vuotiaana. Hänet lainattiin kuitenkin Kakkosessa pelaavaan yhteistyöseura Kirkkonummen Salamoihin, jota valmensi HJK:n kunniagalleriaan kuuluva Aki Hyryläinen.
Sorsa murtautui seuraavalla kaudella 2004 liigajoukkueeseen, mutta pelasi myös joitain otteluita HJK:n uudessa reservijoukkueessa Klubi 04:ssa. Sorsa teki todellisen läpimurtonsa pelattuaan 24 ottelua Klubin juhliessa hopeaa kaudella 2005. Kakkossija oli hieno suoritus nuorelle joukkueelle, jonka avainrooleissa pelasivat 20-vuotiaan Sorsan lisäksi 17-vuotias Perparim Hetemaj, 19-vuotias Veli Lampi, 20-vuotias Markus Halsti ja 21-vuotias Juho Mäkelä.
Myös kausi 2006 päättyi hopeajuhliin. HJK:n nuoret lupaukset siirtyivät yksi kerrallaan ulkomaille, ja muutaman suuressa roolissa pelatun kauden jälkeen Sorsan vuoro tuli viimeisten joukossa kauden 2007 jälkeen.
Seba siirtyi perinteiseen englantilaisseuraan, Leeds Unitediin, joka oli joutunut talouskurimukseen 2000-luvun alkupuoliskolla ja pudonnut Valioliigasta Ykkösliigaan (League One). Läpimurtoa ei kuitenkaan tullut ja matka jatkui skotlantilaisseura Hamilton Academical FC:hen. Sorsa vapautettiin Hamilton-sopimuksestaan pelkän syyskauden jälkeen ja palasi Klubiin kaudeksi 2009.
Pettymyksistä huolimatta kotiin Britteinsaarilta palasi kehittynyt Seba – hän voitti nimittäin koko Veikkausliigan tehopörssin. Vielä tuolloin laitalinkkinä ysipaidassa takatukka hulmuten viilettänyt ”Seba” oli sarjan paras syöttäjä 11 maalisyötöllään ja teki päälle vielä 6 maalia.
Sorsa oli korvaamaton osa HJK:n kautta aikojen menestyksekkäintä aikakautta, kun Klubi voitti kuusi peräkkäistä Suomen mestaruutta vuosina 2009–2014 ja eteni Eurooppa-liigan lohkovaiheeseen 2014. Alun perin 2+1-vuotisella sopimuksella HJK:hon palannut Sorsa valui vuosien varrella laitapakiksi mutta nousi samalla Klubi-legendaksi edustaen seuraa vuoteen 2016 saakka.
Seba pelasi HJK:ssa vuosina 2004–2007 ja 2009–2016 yhteensä 270 ottelua. Sorsa on myös edustanut Suomea kuudessa A-maaottelussa. Klubin kapteenin siirtyminen KuPSiin oli kova paikka niin Sorsalle kuin HJK-kannattajille: kauden 2016 viimeisessä ottelussa jätettiin liikuttavat jäähyväiset puolin ja toisin.
KuPSissa pelaajauransa päättänyt Sorsa palasi kotiin jälleen hänen siirryttyään Klubi toimistolle töihin. HJK:n kaupassa ja viestintätiimissä työskennellyt Seba on nyt jo siirtynyt uuteen työpaikkaan Padel Club Finlandille, mutta yksi asia säilyy: molemminpuolinen rakkaus Klubin ja Seban välillä.
Syntynyt 25.1.1984
HJK-kaudet: 2004–2007, 2009–2016 (12) 
Suomen mestaruudet: 2009–2014 (6) 
Suomen cupin voitot: 2006, 2011, 2014 (3) 
Pääsarjaottelut: 296 (HJK:ssa 270) 
Maalit: 22 (HJK:ssa 21) 
A-maaottelut: 6
Muut saavutukset: 
HJK:n Hall of Fame -pelaaja numero 37. 
Veikkausliiga legenda 2020

37. Sebastian Sorsa

HJK:n 100-vuotiskauden juhlakirjassa julkaistiin HJK:n kaikkien aikojen tähtijoukkue. Valinnoissa painotettiin pelaajan uraa HJK:ssa, ottelumääriä, saavutuksia, tilastoja ja merkitystä seuralle. Pelaajavalmentajaksi valittiin Aulis Rytkönen. HJK 100-vuotistähdistöjoukkue:
Tammisalo; Jalava, Lehtinen, Kanerva, Nylund; Toivola, Rautiainen, Soinio, Ismail; Lehtonen, Pahlman.

Hall of Fame